Kaikista ikävistä traagisista uutisista ja onnettomuuksista huolimatta, emmekö elä samalla myös perin naurettavaa aikaa? Kevättalven Markun klassikkoluennoissa perehdytäänkin aikaamme sopivasti Ateenan vanhan komedian mestarin Aristofaneen ajatteluun ja sitä ilmentäviin komedioihin.

Kevät on muutenkin Aristofaneen juhla-aikaa Suomessa sillä 15.4 ilmestyy Teos kustantamolta Tua Korhosen ja Vesa Vahtikarin toimittama Aristofaneen kuuden aikaisemmin suomentamattoman komedian käännökset. (Kääntäjinä Tua Korhonen, Vesa Vahtikari, Liisa Kaski, Maarit Kaimio, Erkki Sironen ja Tommi Nuopponen).

Tarjolla siis naurettavaa ja naurattavaa ajattelua, sillä nauru, jota Aristoteles piti ominaisena vain ihmisille, on Aristoteleen mukaan myös komedian äiti. Tämä tulee esiin naurattavan ja naurettavan toiminnan jäljittelyyn perustuvaa komediaa käsittelevässä Runousopin toisessa kirjassaan.

Valitettavasti sen viimeinen säilynyt osa kuitenkin tuhoutui, kun sokea benediktiinimunkki Jorge Burgoslainen söi ja poltti sen vuonna 1327. Tai näin ainakin Umberto Eco kuvittelee koomisesti kaikkia lajityyppejä sekoittavassa omassa traagiskoomisessa dekkarissaan.

Jorge piti vaarallisena, että naurulle, tuolle moukan huville ja humalaisen vapaudelle avattaisiin ovet oppineiden maailmassa ja siitä tehtäisiin filosofian ja teologian kohde. Kirkkoisiä ei kristinusko ollut koskaan naurattanut ja Johannes Khrysostomos oli sitä mieltä, että vaikka Jeesus itki, tämä ei koskaan nauranut. Basileios Suuri taas julisti, että koska vapahtaja tuomitsi naurun, ei uskovaisen sovi koskaan nauraa.

Toki jo Platon piti nauruun purskahtamista itsehillinnän vastaisena ja alemman sielunosan hakeman mielihyvän voittona järjestä ja siten etenkin ideaalisen valtion vartijoille sopimattomana. Mutta vaikka tuskan ja mielihyvän sekoittava pahantahtoinen nauru edusti Platonille tietämättömyyden pahetta, ei tämä tuominnut naurua tai komediaa kokonaan kunhan se vain ei herättänyt vihan tunteita ja nauroi hillitysti paheelle hyveeseen johtaen.

Platonin hyvän ja pahan moraaliopissa hyville ei saa nauraa, mutta paha on varsinaisesti naurettavaa ja ansaitsee pilkan. Ja loppujen lopuksi Platonin dialogit moraalikomedioina jäljittelivät enemmän komedioita kuin tragedioita, joissa jo Aristofaneen komedioista tuttu koomisen ja naurettavan Sokrateen hillitysti naurava ironia teki kaikki tietäviksi itseään luulevat merkkihenkilöt naurunlaiseksi.

Ja silti juuri Aristofaneen vapautunut naurava elämä hyvänä elämänä oli aina varsinainen platonisen sokraattisen hyvän elämän ja sen askeesin suurin haastaja, jonka pilkkaan ajatushautomon Sokratesta filosofian oli vastattava.

Toisin kuin monoteistisissä pelastususkonnoissa, antiikin Kreikassa jumalille saattoi nauraa ja jumalatkin nauroivat. Nauru oli myös osa varhaisia uskonnollisia rituaaleja. Dionysos vapauttaja ei tuonut omissa rituaaleissaan mukanaan vaan tanssia ja päihtymystä vaan myös vapauttavan ja yhteisön yhdistävän naurun ja oli itkevän tragedian lisäksi vielä voimakkaammin nauravan komedian jumala.

Perikristillisestä ajattelustaan huolimatta pakanoiden estetiikkaa ihaillut Hegel vielä tunnisti tämän naurun vapauden ja erityisesti Aristofaneen suuruuden, jonka komediat olivat Hegelille kreikkalaisen taideuskonnon huipentuma. Aristofaneella ilmeni ”hengen absoluuttinen vapaus” ja ”subjektiivisen hilpeyden maailma”. Ja Hegel nautti Aristofaneen lukemisesta todeten, että jos ei ole tutustunut Aristofaneen, on vaikeaa tietää, kuinka hyväksi ihminen voi tuntea olonsa.

Tosin Hegelin historiallisessa dialektiikassa tämä vapaan subjektiivisuuden voitto kaikista sisällöistä merkitsi myös Kreikan turmion. ”Niinpä Aristofaneen kuvat vapautuneesta perustyytyväisyydestä ovat itse asiassa viimeisiä suuria tuotoksia, jotka syntyvät tämän henkevän, sivistyneen ja vitsikkään kreikkalaisen kansan runoudesta.”

Mutta emmekö elä taas uudestaan tuota vapautuneen subjektiivisuuden aikaa? Vaikkakin ilman henkevää sivistystä. Eikö kaikesta ole tullut koomista ja naurettavaa? Ja eikö maailmanpolitiikkaa hallitse samalla perin naurettavat hahmot? Olemmeko koko ajan suuren tragedian ja komedian sekoituksessa kun emme tiedä pitäisikö maailmallemme ja elämällemme itkeä vai nauraa? Vai olemmeko vain tippuneet platoniskristillisestä hyvän transsendenssista takaisin mahan, rinnan ja pään halut yhdistävään sekoitettuun tuskaiseen nautintoon.

Vapautuneen subjektiivisuuden aikana kaikki muu on naurettavaa paitsi vapautunut subjektiivisuus itse. Senkö takia olemme samalla yhä herkempiä loukkaantumaan aivan kuin ainoa naurun tuolla puolen oleva asia olisi vapautuneen subjektiivisuuden oma subjektiivinen itsetärkeys ja omanarvon tunne.

Emme taitaisi enää kestää kreikkalaisen komedian hävytöntä puhetta, aiskrologiaa, johon kuului häpäiseminen, pilkka ja loukkaaminen, niin yksilöiden, yhteisön kun itse jumalien. Siinä kukaan ei saata paeta naurua ja on vaikea erotella pahansuopaa ja hyvänsuopaa naurua, vaikka tämän erottelun varaan on sittemmin yritetty rakentaa erilaisia oikean ja hyväksytyn naurun etiikan ohjelmia.

Vai kertooko vähitellen voimistuva kaikesta loukkaantuva uusi moraali demokratian taantumisesta ja demokraattisen naurun mailleen menosta? Tyrannioissa ei naureta avoimesti vain ainoastaan salaa tyrannille piilosta.

Antiikin komedia taas oli ennen kaikkea demokraattinen julkinen instituutio ja komediakilpailut virallistettiin julkisena instituutiona Ateenassa varsinaisen demokraattisen kumouksen jälkeen.

Demokratiassa sai julkisesti nauraa kaikelle, paitsi demokratialle, kuten demokratian ja komedioiden kriitikot vuorostaan väittivät. Mutta tämä ei ihan pidä paikkaansa ainakaan Aristofaneen poliittisen komedian osalta, jossa demos eikä varsinkaan sen johtajat säästy naurulta ja häväistykseltä ja jossa kreikkalaisessa häpeäkulttuurissa hävyttömyys päästetään valloilleen.

Häpeämätöntä komediaa siis tiistaisin Työväenopistolla kello 18:45. 14.1 aloitetaan johdannolla antiikin komediaan ja Aristofaneen.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista.