EPISTOLA

PRAEFATIO AD LECTOREM

SYNOPSIS

1. Jo joitakin vuosia sitten panin merkille, kuinka paljon epätotta oli varhaisesta iästä asti ottanut todesta ja kuinka epäiltävää oli kaikki, mitä olin sitten sen varaan rakentanut.

Kerran elämässäni minun siis piti perin pohjin kaataa kumoon kaikki ja aloittaa uudelleen ensimmäisistä perusteista, jos halusin koskaan saada tieteissä aikaan jotain lujaa ja pysyvää.

3. Kaikki, mitä toistaiseksi olen pitänyt kaikkein eniten totena, on nimittäin saatu aisteista tai aistien kautta. Mutta olen huomannut niiden toisinaan pettävän, ja on järkevää (prudentiae) olla koskaan luottamatta täydellisesti sellaiseen mikä on milloinkaan johtanut meidät harhaan.

Mutta vaikka aistit toisiaan pettävät meitä joissakin pienissä ja etäisissä asioissa, on kuitenkin paljon sellaista, mitä selvästi ei voi epäillä, vaikka sekin juontuu aisteista – esimerkiksi että olen tässä, tulen ääressä, pukeutuneena talvikaapuun, pidän tätä paperia kädessäni, ja muuta sellaista.

Millä perusteella todellakaan voisi kiistää, että nämä kädet ja koko tämä ruumis ovat minun?

Ellen ehkä vertaisi itseäni ties mihin mielenvikaisiin, joiden aivoja mustan sapen sitkeä vaikutus turmelee niin että he vakaasti julistavat olevansa kuninkaita kun he ovat aivan köyhiä tai sanovat että heillä on purppurapuku kun he ovat alasti tai että heillä on savinen pää tai että he ovat kurpitsoja tai kokonaan lasista tehtyjä.

Mutta he ovat mieltä vailla (amentes), ja yhtä mielettömältä (demens) minäkin näyttäisin, jos ottaisin heiltä jotain esikuvaksi (exemplum).

5. Mainio päätelmä, jos vain en olisi ihminen, joka nukkuu öisin ja kokee unissa kaikkea sellaista ja joskus vieläkin vähemmän uskottavaa kuin he valveilla kokevat.

Kuinka usein öinen lepo vakuuttakaa minut sellaisista tavanomaisista asioista – että olen tässä, kaapuun pukeutunut, tulen ääressä istumassa – , kun kuitenkin makaan riisuutuneena lakanoiden välissä?

Ja kuitenkin nyt tajuan valppain silmin tämän paperin, liikutan päätäni eikä se ole unessa, ojennan tämän käden tahallani ja tietoisesti ja aistin sen. Nukkuvalla tämä ei voisi olla niin tarkkaa.

Ikään kuin siis en muistaisi, että samankaltaiset ajatukset ovat myös johtaneet minut harhaan unissa! Kun ajattelen tätä huolellisimmin, näen selvästi ettei valvetilaa voi erottaa unesta millään varmoilla tuntomerkeillä – niin selvästi, että hämmennyn, ja tämä hämmennyskin melkeinpä vahvistaa käsitystä, että olen unessa.

12. Oletan siis että ei Jumala, täysin hyvä totuuden lähde, vaan jokin äärimmäisen mahtava ja viekas paha henki (genium aliquem malignum) on käyttänyt kaiken tarmonsa pettääkseen minua;

Arkhimedes pyysi vain kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääkseen koko maailmaa; niin minäkin voin toivoa suuria, jos löydän edes jotakin aivan pientä, joka on varmaa ja horjumatonta […]

Mikä on siis totta? Ehkä vain tämä yksi asia, että mitään varmaa ei ole. […]

Minä olen, minä olen olemassa, on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen.

Ego sum, ego existo, quoties a me profertur, vel mente concipitur, necessario esse verum. […]

Ajattelu? Nyt löydän sen – ajattelu: ainoastaan sitä ei voi ottaa minulta pois.

Cogitare? Hîc invenio: cogitatio est; hacc sola a me divelli nequit.

Minä olen, minä olen olemassa, se on varmaa.

Ego sum, ego existo; certum est.

Siksi voi nähdäkseni jo asettaa yleiseksi säännöksi, että kaikki se on totta, minkä havaitsen hyvin selvästi ja tarkasti.

ac proinde jam videor pro regulâ generali posse statuere, illud omne esse verum, quòd valde clare & distincte percipio