• Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte, in Werke. Vollständige Ausgabe, Bd. 9, ed. Eduard Gans, Berlin: Duncker und Humblot, 1837.
• Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte (PGh). Georg Wilhelm Friedrich Hegel Werke Bd. 12, eds. Eva Moldenhauer and Karl Markus Michel, Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1970.
• Vorlesungen über die Philosophie der Weltgeschichte. Band I: Die Vernunft in der Geschichte. Herausgegeben von Johannes Hoffmeister. Philosophische Bibliothek 171a. Felix Meiner Verlag. Hamburg 1994.
• Vorlesungsmanuskripte II (1816-1831) Herausgegeben von Walter Jaeschke
  Georg Wilhelm Friedrich Hegel, Gesammelte Werke (GW) 18. 1995. VI, 462 Seiten.
• Vorlesungen über die Philosophie der Weltgeschichte. GW 27. G.W.F. Hegel: Gesammelte Werke. Hamburg: Felix Meiner 2015-2020. 
  • GW 27,1: Nachschriften zum Kolleg des Wintersemesters 1822/23. Hg. v. Bernadette
    Collenberg-Plotnikov. 2015.
  •  GW 27,2: Nachschriften zum Kolleg des Wintersemesters 1824/25. Hg. v. Walter Jaeschke
    und Rebecca Paimann. 2019.
  • GW 27,3: Nachschriften zum Kolleg des Wintersemesters 1826/27. Unter Mitarbeit von
    Christoph Johannes Bauer und Christiane Hackel hg. v. Walter Jaeschke. 2019.
  •  GW 27,4: Nachschrift zum Kolleg des Wintersemesters 1830/31. Unter Mitarbeit von
    Christoph Johannes Bauer hg. v. Walter Jaeschke. 2020.
• Lectures on the Philosophy of World History, Introduction: Reason in History, trans. H.B. Nisbet, intro. Duncan Forbes, Cambridge University Press, 1975
• Lectures on The Philosophy of World History. Volume 1. Manuscripts of the introduction and the lectures of 1822-3.  Edited and Translated by Robert R Brown and Peter C. Hodgson with the assistance of William G. Geuss Clarendon Press, Oxford 2011.
• Järjen ääni: Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto. Suomentanut Mauri Noro. Helsinki: Gaudeamus, 1994.

Hyvät herrat!

Näiden luentojen aiheena on filosofinen maailmanhistoria. – Meidän tulee käsitellä läpi yleinen maailmanhistoria itsessään, ei siis siitä johtamiamme yleisiä pohdiskeluja, joiden sisältöä haluaisimme valaista esimerkein vaan maailmanhistorian sisältö itsessään.

En voi käyttää tässä perustana mitään oppikirjaa; – “Oikeusfilosofian pääpiirteissäni”, §§ 341-360 (loppu), olen jo tuonut esiin yksityiskohtaisemman käsitteen tällaisesta maailmanhistoriasta sekä periaatteet ja aikakauden, joihin sen tarkastelu on jaettu. Siitä voitte ainakin tutustua niihin momentteihin, joilla abstraktissa hahmossaan on merkitystä tulevalle esitykselleni.

Erotan kolme tapaa kirjoittaa historia:

a) alkuperäinen historia (die ursprüngliche Geschichte)

ß) reflektoitu historia (die reflektierte Geschichte)

y) filosofinen (die philosophische)

Historian filosofia ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin sen ajattelevaa pohdiskelua. Ja emme koskaan voi lakata ajattelemasta sillä ihminen on ajatteleva ja eroaa näin eläimestä.

Kaikessa inhimillisessä, tunteessa (Empfindung), tiedossa (Kenntnis) ja tiedostuksessa (Erkenntnis), vietissä (Trieb) ja tahdossa (Wille) – sikäli kuin nämä ovat inhimillisiä eikä eläimellisiä,  on ajattelua, ja siksi myös jokaisessa historian kanssa toiminnassa.

Järki hallitsee maailmaa (daß die Vernunft die Welt beherrscht)

Ensinnäkin haluaisin sanoa maailmanhistorian filosofian alustavasta käsitteestä seuraavaa. Kuten sanoin, filosofiaa syytetään ensisijaisesti siitä, että se lähestyy historiaa ajatusten avulla ja tarkastelee sitä ajattelulla.

Mutta ainoa ajatus, jonka se tuo mukanaan, on yksinkertainen järjen (vernuft) ajatus, että järki hallitsee maailmaa (daß die Vernunft die Welt beherrscht), joten myös maailmanhistoria on edennyt järjellisesti.

Tämä vakaumus ja näkemys on edellytys historialle sinänsä.

Maailmanhistoria teodikeana

Käsityksemme maailmanhistoriasta on tältä osin teodikea, Jumalan oikeutus, jota Leibniz yritti metafyysisesti omalla tavallaan vielä abstrakteissa, määrittelemättömissä kategorioissa. Sen tulisi saada meidät käsittämään paha (übel) maailmassa ylipäätään, pahuus (Böse) mukaan lukien, sovittaa (versöhnen) ajatteleva henki negatiivisen kanssa ja juuri maailmanhistoriassa, koko konkreettisen pahan massa on sijoitettu silmiemme eteen.

Itse asiassa missään ei ole suurempaa tarvetta tällaiselle yhteensovittaville tiedolle  kuin maailmanhistoriassa

Tämä sovinto voidaan saavuttaa vain tiedostamalla myönteinen, jossa negatiivisuus katoaa alisteiseksi ja ylitsekäydyksi (Überwundenen). Se saavutetaan osittain tietoisuuden kautta siitä mikä on maailman tosi päämäärä ja osittain siitä, että tämä toteutuu maailmassa, eikä pahuus (böse) ole säilyttänyt asemaansa sen vieressä tasavertaisena.

Järki, josta on sanottu, että se hallitsee maailmaa, on aivan yhtä epämääräinen sana kuin kaitselmus (Vorsehung) – järjestä puhutaan aina ilman, että pystytään täsmentämään, mikä on sen määritys, sen sisältö, mikä on se kriteeri, jolla voidaan arvioida, onko jokin järkevä vai järjetöntä.

Järki käsitettynä sen määrittyneisyydessä on tässä varsinainen asia ja kaikki muu, jos jäämme ainoastaan järkeen yleisesti, on vain pelkkiä sanoja.

Tällä painotuksella siirrymme toiseen näkökulmaan, jota, kuten jo todettiin, tahdomme tarkastella tässä johdannossa.

Mitä tulee järjen määrittämiseen itsessään ja siinä määrin kuin järki otetaan suhteessaan maailmaan, kyse on samasta kysymyksestä:

Mikä on maailman lopullinen päämäärä (Endzweck)? 

Tämän ilmaisu edellyttää, että sen tulee todellistua ja aktualisoitua. 

Siten on kaksi asiaa pohdittavaksi: lopullisen päämäärän sisältö ja sen toteutuminen (Verwirklichung).

Ensinnäkin meidän on huomattava, että aiheemme, maailmanhistoria, tapahtuu henkisellä maaperällä (geistigen Boden). 

Maailma käsittää fyysisen ja psyykkisen luonnon itsessään.

Fyysinen luonto puuttuu myös maailmanhistoriaan, ja näihin luonnon määrittämiin perussuhteisiin kiinnitetään huomiota heti alussa.  Mutta henki ja sen kehityksen kulku on substantiaalista.

Meidän ei tarvitse tässä ottaa huomioon luontoa omana järjellisenä järjestelmänään varsinaisine omine elementteineen vain ainoastaan suhteessaan henkeen.

Itämaiset eivät vielä tiedä, että henki tai ihminen sellaisenaan on itsessään ​​vapaa; koska he eivät tiedä sitä, he eivät ole sitä.

He tietävät vain, että yksi on vapaa, mutta juuri siksi sellainen vapaus on vain mielivaltaa (Willkür), villeyttä (Wildheit), tunteen tylsyyttä (Dumpfheit der Leidenschaft) tai näiden lempeyttä (Milde) ja kesytystä (Zahmheit), joka itsessään on vain luonnonsattuma tai mielivaltaa.

Tämä yksi on siis ainoastaan despootti, eikä mikään vapaa ihminen.

Itämaiset eivät vielä tiedä, että henki tai ihminen sellaisenaan on itsessään ​​vapaa; koska he eivät tiedä sitä, he eivät ole sitä.

He tietävät vain, että yksi on vapaa, mutta juuri siksi sellainen vapaus on vain mielivaltaa (Willkür), villeyttä (Wildheit), tunteen tylsyyttä (Dumpfheit der Leidenschaft) tai näiden lempeyttä (Milde) ja kesytystä (Zahmheit), joka itsessään on vain luonnonsattuma tai mielivaltaa.

Tämä yksi on siis ainoastaan despootti, eikä mikään vapaa ihminen.

Tietoisuus vapaudesta syntyi ensin kreikkalaisilla, ja siksi he olivat vapaita, mutta he, kuten roomalaiset, tiesivät vain, että jotkut olivat vapaita, eikä ihminen sellaisenaan.

Edes Platon ja Aristoteles eivät tienneet tätä. Siksi kreikkalaisilla ei ollut vain orjia (Sklaven), joihin heidän elämänsä ja kauniin vapautensa olemassaolo oli sidottu, vaan heidän vapautensa itsessään oli toisaalta vain satunnaista, ohimenevää ja suppeaa kukintoa, toisaalta samalla kovaa ihmimillisyyden ja ihmisyyden orjuuttamista (Knechtschaft).

Vain germaaniset kansat tulivat tiedostamaan kristinuskon kautta, että ihminen ihmisenä on vapaa, että hengen vapaus muodostaa hänen oman luontonsa

Tämä tietoisuus syntyi ensin uskonnossa, hengen sisimmällä alueella; mutta tämän periaatteen sisällyttäminen maalliseen olentoon oli lisätehtävä, jonka lunastaminen ja toimeenpano vaatii pitkää ja vaikeaa sivistystyötä (Arbeit der Bildung).

Maailmanhistoria on vapauden tietoisuuden edistymistä – edistystä, joka meidän on tiedostettava välttämättömyydeksi.

Die Weltgeschichte ist der Fortschritt im Bewußtsein der Freiheit, – ein Fortschritt, den wir in seiner Notwendigkeit zu erkennen haben.

Sen mitä olen yleisesti sanonut eroista vapauden tietämisessä, ensinnäkin siinä muodossa, että itämaiset tiesivät vain, että yksi oli vapaa, kreikkalainen ja roomalainen maailma, että jotkut olivat vapaita ja vain me tiedämme, että kaikki ihmiset itsessään, toisin sanoen, ihmiset ihmisinä ovat vapaita, on myös samalla maailmanhistoriallinen jako ja muodostaa sen käsittelytapamme.

Mutta myös silloin, kun katsomme historiaa teuraspenkkinä (Schlachtbank) , jolla uhrattiin kansojen onnellisuus, valtioiden viisaus ja yksilöiden hyve, herää väistämättä kysymys, kenelle ja mitä tarkoitusta varten nämä valtavat uhraukset tehtiin.

Maailmanhistoria ei ole onnen maaperä.

Die Weltgeschichte ist nicht der Boden des Glücks

Onnen ajanjaksot ovat sen tyhjiä sivuja; sillä ne ovat harmonian, vastustuksen poissaolon aikoja.

Maailmanhistoriallisella yksilöllä ei ole selväjärkisyyttä haluta sitä ja tätä ja huomioida monia asioita vaan hän kuuluu melko häikäilemättömästi yhdelle tarkoitukselle.

Voi myös sattua, että he kohtelevat varomattomasti muita suuria, jopa pyhiä intressejä ja tässä käytöksessä tietenkin altistuvat moraaliselle paheksunnalle.  Mutta niin suuren hahmon täytyy tallata monia viattomia kukkia, murskata monia asioita omalla tiellään.

Erityinen intohimo on siksi erottamaton yleisen toiminnasta; sillä se on erityinen ja määrätty ja sen negaatio johtaa yleiseen. Se on erityisyys, joka taistelee toisia vastaavia vastaan, joista osa tuhoutuu. Se ei ole yleinen idea, joka on vastakkaisuudessa ja kamppailussa ja vaaralle alttiina. Yleinen idea pysyy haastamattomana ja vahingoittumattomana taustalla.

Tätä voidaan kutsua järjen viekkaudeksi (List der Vernunft ), että se  antaa intohimojen (Leidenschaften)  toimia itsensä hyväksi, kun taas se, mikä antoi niille eksistenssin, katoaa ja kärsii vahingon.

Sillä se on ilmenevä (Erscheinung), josta osa on mitätöntä ja osa myönteistä. Erityinen on enimmäkseen liian vähäpätöinen verrattuna yleiseen, yksilöt uhrataan ja hylätään. Idea ei maksa olemassaolon veroa ja katoavuutta itsestään, vaan yksilöiden intohimoista.

Moraali (Moralität), siveellisyys (Sittlichkeit) ja uskonnollisuus (Religiosität).

Mutta jos nyt siedämmekin yksilöiden, heidän päämääriensä ja heidän tyytyväisyytensä uhraamista, kun näemme, että heidän onnensa ylipäätään hylätään sattumanvaraisuuden valtaan, johon se kuuluu, ja näemme yksilöt yleisesti keinojen kategorian alla, niin jää kuitenkin vielä yksi puoli heistä, jonka epäröimme käsittää vain tästä näkökulmasta jopa vasten korkeinta, koska se on jotain ehdottoman ei-alisteista vaan jotain itsessään heistä ikuista ja jumalallista. 

Tämä on moraali (Moralität), siveellisyys (Sittlichkeit) ja uskonnollisuus (Religiosität).

Syyllisyyden sinetti 

Tämä on sinetti ihmisen absoluuttisen korkealle määritykselle, että hän tietää, mikä on hyvää (gut) ja pahaa (böse) ja että tahtominen (Wolle) on juuri hyvän tai pahan tahtomista.

Sanalla sanoen, että hän voi olla syyllinen (Schuld), mutta ei syyllinen vain pahaan vaan myös hyvään.

Ja syyllinen ei vain tästä tai tuosta tai kaikesta, vaan syyllinen omaan yksilölliseen vapauteensa kuuluvasta hyvästä ja pahasta.  

Vain eläin yksin on todella syytön.

Olemme kutsuneet valtion elinvoimaa (Lebendigkeit) yksilöissä siveellisyydeksi (Sittlichkeit)

Valtio, sen lait ja instituutiot ovat valtioyksilöiden oikeuksia; sen luonto, sen maaperä, sen vuoret, ilma ja vedet ovat heidän maataan, heidän isänmaataan. Niin myös heidän ulkoinen omaisuutensa.

Tämä valtio ja sen historia, heidän ja heidän esi-isiensä tekonsa kuuluvat heille ja elävät heidän muistossaan. Kaikki on heidän omaisuuttaan kuten he ovat sen omaisuutta, sillä se on heidän substanssinsa ja olemisensa.

Historiassa tapahtuva abstrakti muutos ylipäätään on jo pitkään ymmärretty yleisellä tavalla, joten se sisältää myös edistymisen kohti parempaa ja täydellisempää.

Muutokset luonnossa, niin äärettömän vaihtelevia kuin ne ovatkin, osoittavat vain yhtä kiertokulkua (Kreislauf), joka toistuu yhä uudelleen. Luonnossa ei tapahdu mitään uutta auringon alla ja tässä suhteessa sen hahmojen monipuolinen leikki johtaa tylsyyteen. Vain henkisellä maaperällä tapahtuvissa muutoksissa syntyy jotain uutta.

Tämä henkinen ilmiö paljasti ihmisessä erilaisen tarkoituksen kuin pelkissä luonnon asioissa (joissa aina paljastuu yksi ja sama vakaa luonne, johon kaikki muutos palaa) – nimittäin todellisen muutoskyvyn, täydellistymisen vietin (Trieb der Perfektibilität)

Yleinen ajatus, kategoria, joka ensimmäisenä ilmaantuu tässä hetken olemassa olevien ja sitten katoavien yksilöiden ja kansojen levottomassa vuorottelussa, on muutos yleensä.

Käsitellessämme siis ainoastaan hengen ideaa ja maailmanhistoriassa vain sen ilmentymänä, niin kulkiessamme läpi menneisyyden, olipa se kuinka suuri tahansa, olemme tekemisissä vain nykyisyyden kanssa; sillä filosofia, joka käsittelee totuutta, liittyy ikuisesti läsnä olevaan (ewig Gegenwärtigem).

Kaikki sen menneisyydessä on menettämättä, koska idea on läsnä, henki on kuolematon, toisin sanoen se ei ole mennyt eikä vielä tulossa, vaan se on olemuksellisesti nyt (wesentlich jetzt).

Kuten on jo sanottu, nykyinen hengen hahmo käsittää kaikki sen aikaisemmat vaiheet.

Nykyisen hengen elämä on vaiheiden kiertokulku, jotka toisaalta ovat edelleen olemassa vierekkäin ja toisaalta vain ilmenevät menneiltä.

Hetket, jotka henki vaikutti jättäneen taakseen, sillä on edelleen nykyisessä syvyydessä.

Amerikka on siis tulevaisuuden maa, jossa edessämme olevina aikoina maailmahistorian tärkeys paljastuu meille, kenties Pohjois- ja Etelä-Amerikan välisessä kiistassa. Se on kaipuun maa (Land der Sehnsucht) kaikille niille, jotka ovat kyllästyneet vanhan Euroopan historialliseen varuskammariin (Rüstkammer).

Napoleonin sanotaan sanoneen: Cette vieille Europe m’ennuie. (Tämä vanha Eurooppa kyllästyttää minua)

Maailmanhistoria kulkee idästä länteen, koska Eurooppa on yksinkertaisesti maailmanhistorian loppu, Aasia sen alku.

Maailmanhistorialle on olemassa itä ϰατ᾽ ἐξοχὴν (varsinaisesti), kun taas itä itsessään on jotain melko suhteellista. Sillä vaikka maa on pallo, historia ei kierrä sen ympärillä, vaan sillä on ennemminkin selvä itä, joka on Aasia.

Siellä nousee ulkoinen fyysinen aurinko ja lännessä se laskee. Mutta täällä nousee itsetietoisuuden sisäinen aurinko levittäen korkeampaa loistetta.

Maailmanhistoria luonnollisen tahdon kesyttämättömyyden (Unbändigkeit ) jalostusta (Zucht) yleiseksi ja subjektiivisen vapaudeksi.

Itä tiesi ja tietää edelleen, että yksi on vapaa, kreikkalainen ja roomalainen maailma, että jotkut ovat vapaita, germaaninen maailma tietää, että kaikki ovat vapaita. Ensimmäinen muoto, jonka näemme maailmanhistoriassa, on siis despotismi, toinen on demokratia ja aristokratia ja kolmas on monarkia.