Runousoppi
Ars Poetica
Περὶ ποιητικῆς
Runousoppi
Aristoteles (Aριστοτέλης) 384–322 eaa.
Runousoppi. Suom. Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. Teoks. Aristoteles: Aristoteleen runousoppi – opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos, Helsinki 2012.
Runousoppi. Aristoteles teokset IX. Classica-sarja. Suom. Paavo Hohti. Gaudeamus, Helsinki 1997.
Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava, Helsinki 1967.
Runousoppi. Suom. Johan Viktor Calamnius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1871.
I Mimesis (1447a)
II (Mimesiksen kohde
III. Mimesiksen tavat
IV Runousen ja tragedian synty ja kehitys
Ihmiselle on ominaista mimēsis
“Sillä jäljitteleminen/ esittäminen (μιμέομαι) on synnynnäistä ihmiselle heti lapsuudesta pitäen niin että ihmiset eroavat muista elävistä jäljittelykykyisimpinä (μιμητικός) ja oppivat ensiksi tekemään jäljittelemällä.”
“Lisäksi kaikki iloitsevat/nauttivat (χαίρω) esityksistä/ jäljittelystä.”
V Komedia ja eepos
VI Tragedian määritelmä ja elementit
Puhdistuminen – katharsis
“Tragedia on jäljittelyä/esitys (μίμησις) täydellistä suuruutta sisältävästä vakavasta toiminnasta (πρᾶξις). Sen kullakin osalla on kielellisesti soljuva muoto ja tekemällä eikä kertomalla, säälin (ἔλεος) ja kauhun (φόβος ) kautta se saavuttaa tunteiden (πάθημα) puhdistumisen (κάθαρσις).”
VII Tapahtumien sommittelu
VIII Juonen yhtenäisyys
IX Runous ja historia
“Runoilijan tehtävä ei ole kertoa jo tapahtunutta vaan mikä on mahdollista (δυνατός) todennäköisyyden (εἰκός) tai välttämättömyyden (ἀναγκαῖον) mukaan. […] [Historia] kertoo tapahtuneesta, [runous] siitä mitä voisi tapahtua. Runous on siten historia filosofisempaa ja vakavampaa, sillä runous puhuu yleisestä, historia taas yksittäisestä.”