Sein und Zeit. Erste Hälfte. Jahrbuch für Philosophie und phänomenologische Forschung , Band VII, herausgegeben von E. Husserl – Freiburg i. B. Halle a.d.S.: Max Niemeyer, 1927.

Sein und Zeit. 11. Auflage. Niemeyer, Tübingen 1967.

Oleminen ja aika. Suomentanut Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. (Huom. tällä sivustolla suomennokset muutettu ja lähtökohtaisesti Markun kaikkine mokineen.)

Being and Time. Translated by John Macquarrie & Edward Robinson. Blackwell Publishers Ltd, London  1962.

Being and Time. Translated by Joan Stambaugh, revised by Dennis J. Schmidt. Albany, New York: SUNY Press 2010.

Täälläolo (dasein) on oleva, joka ei vain esiinny (vorkommt) muiden olevien joukossa. Se pikemminkin erottuu ontisesti sen kautta, että tässä olevassa sen olemisessa on kyse itse tästä olemisesta. Mutta silloin daseinin olemiskonstituutioon (Seinsverfassung) kuuluu, että sillä on olemisessaan olemissuhde (Seinsverhältnis) tähän olemiseensa. Ja tämä puolestaan ​​tarkoittaa: Dasein ymmärtää itsensä jollain tavalla ja korostetusti olemisessaan.

Tälle olevalle on ominaista, että sen oleminen paljastuu (erschlossen) sille itselleen olemisessaan ja olemisensa kautta.

Olemisymmärrys on itsessään Daseinin olemismääritys.

Daseinin onttinen erityisyys on siinä, että se on ontologinen.

Olemista itseään, johon Dasein voi suhtautua tavalla tai toisella ja johon se aina jollakin tavalla suhtautuu, kutsumme eksistenssiksi (Existenz)

Ja koska tämän olevan olemusmääritystä ei voida antaa sen aineellisena mitänä, vaan koska sen olemus on pikemminkin siinä, että sillä on kulloinkin olemisensa omana olemisenaan, olemme valinneet termin dasein, pelkkänä olemisilmaisuna, merkitsemään tätä olevaa.

Dasein ymmärtää aina itsensä eksistenssistään, mahdollisuudesta olla tai ei olla oma itsensä. Dasein on joko itse valinnut nämä mahdollisuudet tai joutunut tai kasvanut niihin. Eksistenssistä päättää (entscheiden) ainoastaan kulloinenkin dasein itse joko tarttumalla näihin mahdollisuuksiin tai lyömällä ne laimin.

Kysymys eksistenssistä selviää kulloinkin vain eksistenssin itsensä kautta. Kutsumme tästä johtavaa itsensä ymmärtämistä eksistentiseksi (existenzielle). Kysymys eksistenssistä on Daseinin onttinen “asia”.

Eksistenssin ontologisen rakenteen teoreettinen läpinäkyvyys ei ole välttämätöntä edellistä varten. Rakenteen kysymyksen tarkoituksena on taas selvittää, mikä konstituoi eksistenssin.  Kutsumme näiden rakenteiden yhteyttä eksistentiaalisuudeksi (Existenzialität).

Tämän analytiikka ei ole luonteeltaan eksistentista (existenziellen ) vaan eksistentiaalista (existenzialen) ymmärrystä.  Daseinin eksistentiaalisen analyysin tehtävä on ennalta hahmoteltu sen mahdollisuuden ja välttämättömyyden kannalta Daseinin ontisessa konstituutiossa.

Siksi fundamentaaliontologiaa [Fundamentalontologie], josta vasta kaikki muut [ontologiat] voivat saada alkunsa on etsittävä Daseinin eksistentiaalisesta analytiikasta.

Daseinilla on siten moninkertainen etusija kaikkiin muihin oleviin nähden.

Ensimmäinen etusija on onttinen: tämän olevan eksistenssi määrää sen olemisen.

Toinen etusija on ontologinen: Dasein on itsessään “ontologinen” eksistenssimäärityksensä perusteella.

Daseiniin kuuluu kuitenkin yhtä alkuperäisesti – eksistenssiymmärrystä konstituoiden – kaikkien ei daseinmaisten olevien olemisen ymmärtäminen. Daseinilla on siis kolmas etusija kaikkien ontologioiden ontis-ontologisena mahdollisuusehtona.

Dasein on näin osoittautunut kaikkia muita olevia edeltäväksi ontologisesti ensisijaiseksi kysymisen kohteeksi.

Jos tehtäväksi on asetettava olemisen mielen tulkinta, dasein ei ole vain ensisijainen tutkittava oleva vaan lisäksi oleva, joka aina jo olemisessaan on suhteessa siihen mitä tässä kysymyksessä kysytään. 

Olemiskysymys ei siis ole silloin mitään muuta kuin Daseiniin itseensä kuuluvan olemuksellisen olemistendenssin eli esiontologisen olemisymmärryksen radikalisointia.

Historiallisuus määrittävänä edeltää sitä mitä kutsutaan historiaksi (maailmanhistoriallisesti tapahtunutta).

Die Bestimmung Geschichtlichkeit liegt vor dem, was man Geschichte (weltgeschichtliches Geschehen) nennt.

Tällä tavoin herruuden saavuttava ”traditio” tekee ”siirtämänsä” (übergibt) niin luokseen pääsemättömäksi, että se pikemminkin ensi sijassa ja enimmäkseen peittää sen. Se luovuttaa perinteisen itsestäänselvyytenä ja sulkee pääsyn alkuperäisiin “lähteisiin”, joista perinteiset kategoriat ja käsitteet syntyivät osaksi aidolla tavalla. Traditio saa jopa unohtamaan sellaisen alkuperän (Herkunft ) kokonaan. Se kehittää kylläisyyttä, jossa ei edes ymmärretä tällaisen paluun välttämättömyyttä.

Kysymys olemisen mielestä on johtava kysymys, jolla tutkimus saavuttaa perustavanlaatuisen kysymyksen filosofiasta yleensä.

Tämän kysymyksen käsittelytavan menetelmä on fenomenologinen.

Ilmaus fenomenologia tarkoittaa ensi sijassa menetelmäkäsitettä.

Kreikkalainen ilmaus fainomenon (φαινόμενoν), josta termi ”fenomeena” (phänomen) juontuu, tulee verbistä fainesthai (φαίνεσθαι), joka tarkoittaa näyttää itsensä (sich zeigen).

Fainemenon (φαινόμενoν) tarkoittaa siis sitä, mikä näyttää itsensä, itsensä näyttävää (das Sichzeigende), ilmeistä (das Offenbare). Fainesthai (φαίνεσθαι) on itse on medium sanasta faino (φαίνω), tuoda päivänvaloon, asettaa kirkkauteen. Faino (φαίνω) kuluu vartaloon fa- (φα-) kuten fos (φῶς), valo, kirkkaus, mistä joku voi tulla ilmeiseksi.

Siksi ilmaisun fenomeena merkitys on siis: itsessään näyttäytyvä (das Sich-an-ihm-selbst-zeigende), ilmeinen (das Offenbare).

Fenomenologia tarkoittaa tällöin: apofainesthai ta fainomena – saattaa nähtäväksi mikä näyttäytyy itsestään siten kuin se näyttäytyy itsestään lähtien. Tämä on fenomenologiaksi itseään kutsuvan tutkimustyypin muodollinen merkitys.

Mutta tässä ei ilmaista mitään muuta kuin edellä muotoiltu maksiimi: ”Asioihin itseensä!”

[…]

Sisällön osalta fenomenologia on tiedettä olevien olemisesta (Sein des Seienden) – ontologiaa.

Ontologian tehtäviä selvitettäessä nousi esiin fundamentaaliontologian välttämättömyys, jonka teemana on ontologis-onttisesti erityinen oleva, dasein. Tämä on tehtävä niin, että ontologia kohtaa perusongelman eli kysymyksen olemisen mielestä yleensä.

Mutta toisaalta kaikki vakava ja tieteellinen ”elämänfilosofia” – (”Lebensphilosophie”) sana, joka sanoo yhtä paljon kuin kasvien kasvioppi – sisältää oikein ymmärrettynä julkilausumattoman pyrkimyksen ymmärtää daseinin olemista.

Silmiinpistävää on, ettei itse ”elämä” olemistapana tule ”elämänfilosofian” ongelmaksi ontologisessa mielessä. Ja tämä on ”elämänfilosofian” periaatteellinen puute.

Se, mitä ontologisesti indikoimme termillä virittyneisyys (Befindlichkeit ) on onttisesti mitä tutuinta ja jokapäiväisintä: mieliala (die Stimmung), jollakin mielellä oleminen (Das Gestimmtsein). 

Onko olemassa tie, joka johtaa olemisen mieleen alkuperäisestä ajasta?

Osoittautuuko olemisen horisontiksi itse aika?

Führt ein Weg von der ursprünglichen Zeit zum Sinn des Seines?

Offenbart sich die Zeit selbst als Horizon des Seins?