Saksalainen filosofia kokonaisuudessaan – Leibnitz, Kant, Hegel, Schopenhauer, nimetäksemme suurimmat – on perustavimmanlaatuista romantiikka ja koti-ikävää (Heimweh) mitä koskaan on ollut olemassa:

Ihminen ei ole enää kotona missään ja kaipaa lopulta paikkaan, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi, koska vain siellä se tahtoisi olla kotona ja se on Kreikkalainen maailma!

Mutta juuri tuohon suuntaan kaikki sillat on tuhottu lukuun ottamatta käsitteiden sateenkaaria (Regenbogen der Begriffe).

Ja ne johtavat kaikkialle, kaikkiin kotiseutuihin (Heimaten) ja ”isänmaihin” (Vaterländer), joita kreikkalais-sielulla on ollut.  Tietenkin sinun on oltava erittäin hento, erittäin kevyt, erittäin ohut ylittääksesi nämä sillat!

Mutta mikä onni piileekään jo tässä tahdossa henkisyyteen, melkeinpä haamumaisuuteen!

Kuinka kauas se kantaakaan “paineista ja sysäyksistä”, luonnontieteiden mekanistisesta typeryydestä, “modernien ideoiden “markkinamelusta!

Tahdotaan palata takaisin kirkkoisien kautta kreikkalaisiin, pohjoisesta etelään, kaavoista muotoihin; edelleen nautitaan antiikin lopusta, kristinuskosta siihen sisään astumisesta, hyvänä palana itse antiikin maailmaa, antiikin käsitteiden ja antiikin arvoarvostelmien kimaltelevana mosaiikkina.

Kiekurakoristeet, rokokoo-skolastiset abstraktiot – edelleen parempia, nimittäin hienompia ja ohuempia kuin Pohjois-Euroopan talonpoikais- ja rahvastodellisuus: edelleen korkeamman henkisyyden protesti talonpoikaissotaa ja rahvaan kapinaa vastaan, joka hallitsee älyllistä makua Pohjois-Euroopassa ja jolla oli johtajansa suuressa “epähengellisessä ihmisessä” Lutherissa.

Tässä suhteessa saksalainen filosofia on pala vastareformaatiota, vieläkin renessanssia, ainakin tahtoa renessanssiin, tahtoa jatkaa antiikin löytämistä, antiikin filosofian esiin kaivamista, ennen kaikkea esi-sokraatikkoja  – kaikkein syvimmälle haudatuinta kreikkalaisista temppeleistä!

Ehkä muutama vuosisatoja myöhemmin voidaan päätellä, että kaikella saksalaisella filosofialla on varsinainen arvonsa antiikin maaperän asteittaisessa palauttamisessa ja että kaikki väitteet “alkuperäisyydestä” kuulostavat vähäpätöiseltä ja naurettavilta suhteessa siihen saksalaisten korkeampaan vaateeseen,  että he ovat uudelleen sitoneet repeytyneeltä näyttäneen siteen kreikkalaisiin, tähän asti korkeimpaan ihmistyyppiin.

Tänään me lähestymme jälleen kaikkia niitä perustavanlaatuisia maailmantulkinnan muotoja, jotka kreikkalainen henki keksi Anaksimandroksessa, Herakleitoksessa, Parmenidessa, Empedoklessa, Demokritoksessa ja Anaksagorassa – meistä tulee päivä päivältä kreikkalaisempia, ensin, kuten sopiikin, käsitteissä ja arvostuksissa ikään kuin helleenisinä haamuina: mutta jonain päivänä, toivokaamme myös ruumiillisesti!

Tässä lepää (ja on aina ollut) toivoni saksalaiselle olemukselle!