Moraalin sukututukimuksesta. Kiistakirjoitus
Zur Genealogie der Moral. Eine Streitschrift
Friedrich Nietzsche
(1844 – 1900)
Moraalin sukututkimuksesta. Kiistakirjoitus.
Zur Genealogie der Moral. Eine Streitschrift. 1887
Belle époque ja poliittinen ajattelu
Zur Genealogie der Moral. Eine Streitschrift. Von Friedrich Nietzsche. Leipzig. Verlag von C. G. Neumann. 1887.
Moraalin alkuperästä: Pamfletti. Suom. J. A. Hollo. Otava, Helsinki 1969.
ALKULAUSE
Me olemme tuntemattomia itsellemme, me tietävät, me itse itsellemme ja tähän on hyvä peruste.
Kyse on matkustamisesta valtavan, kaukaisen ja niin salatun moraalin maan poikki – todella olemassa olleen, todella eletyn moraalin – pelkillä uusilla kysymyksillä ja päässä tavallaan uudet silmät: ja eikö tämä merkitse melkein sama kuin että tuo maa on ensin löydettävä.
I Tutkimus:
“Hyvä ja paha” (Gut und Böse) “Hyvä ja huono” (Gut und Schlecht).
“Orjakapina moraalin alueella alkaa siitä, että kauna (Ressentiment) itse muuttuu luovaksi ja synnyttää arvoja: sellaisten olentojen kauna jotka eivät pysty varsinaiseen vastavaikutukseen, tekoon ja jotka korvaavat vahingon imaginaarisella kostolla.”
“Kun kaikki ylhäinen moraali kasvaa esiin voitonriemuisesta kyllä sanomisesta (Ja-sagen) itselleen orjamoraali sanoo alusta alkaen Ei ”ulkopuoliselle”, ”toisille”, ”ei-itselle” ja tämä Ei on sen luova teko.”
II Tutkimus:
“Syylllisyys” (Schuld), “huono omatunto” (schlechtes Gewissen) ja muuta senkaltaista
“Jalostaa eläin, joka saa luvata – eikö tämä ole juuri paradoksaalinen tehtävä jonka luonto on ihmisen suhteen itselleen asettanut? Eikä se ole varsinainen ihmisen ongelma?”
“Kaikki vaistot, jotka eivät purkaudu ulospäin kääntyvät sisäänpäin – juuri tätä minä sanon ihmisen sisäistymiseksi; vasta sitten ihmiseen kasvaa se mitä myöhemmin sanotaan hänen sielukseen.”
III Tutkimus:
Mitä merkitsevät askeettiset ihanteet (asketische Ideale)?
Mutta siinä, että askeettinen ideaali on yleensä merkinnyt ihmiselle niin paljon ilmenee ihmisen tahdon perustosiasia, hänen horror vacui:nsa: se tarvitsee päämäärän ja se tahtoo ennemmin Ei-mitään kun on tahtomatta.”
“Jos jätetään lukuun ottamatta askeettinen ideaali, niin ihmisellä, ihmiseläimellä, ei ole tähän asti ollut mitään merkitystä..”
Hänen olemassaolonsa maan päällä ei sisältänyt mitään päämäärää; ”miksi ylipäänsä ihminen?” oli kysymys ilman vastausta. Tahto ihmiseen ja maahan puuttui. Jokaisen suuren ihmiskohtalon jäljessä kaukui kertosäe: “Turhaan!”
“Juuri tätä merkitsee askeettinen ideaali, että jotakin puuttuu, että ihmistä ympäröi suunnaton aukko, – hän ei osannut oikeuttaa, selittää, myöntää itseään, hän kärsi merkityksensä ongelmasta.”
Hän kärsi muutenkin, hän oli ennen kaikkea sairaalloinen eläin: mutta hänen ongelmanaan ei ollut itse kärsiminen vaan se, että puuttui vastaus huutoon, joka kysyi: “miksi kärsiä?”
“Ihminen, urhein ja kärsimään tottunein eläin ei kiellä kärsimystä itsessään; hän tahtoo sitä, hän etsii sitä itsestään, edellyttäen että hänelle osoitetaan kärsimyksen lisäksi sen merkitys” Kärsimyksen merkityksettömyys, ei suinkaan kärsimys, on tähän asti ihmiskunnan yllä levännyt kirous – ja askeettinen ideaali tarjosi sille merkityksen!
Siinä oli kärsimys tuotu esille; suunnaton tyhjyys näytti täyttyneen; ovi sulkeutui kaikelta itsemurhaiselta nihilismiltä.
Tulkinta – siitä ei ole epäilystäkään – toi mukanaan uuden kärsimyksen, syvemmän, sisäisemmän, myrkyllisemmän, elämää kalvavamman: se saattoi kaiken kärsimyksen syyllisyyden perspektiiviin …mutta kaikesta huolimatta – ihminen oli siten pelastettu, hänellä oli merkitys, tästä lähtien hän ei ollut enää kuin lehti tuulessa, mielettömyyden leikkipallo, ”vailla merkitystä”, hän voi nyt tahtoa jotakin, samantekevää mihin, miksi, mitä hän tahtoi: itse tahto oli pelastettu.
“Ja sanoakseni vielä lopuksi mitä sanoin aluksi: ihminen tahtoo sentään mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta.”