Iloinen tiede 1882,1887
Die fröhliche Wissenschaft. (la gaya scienza)
Friedrich Nietzsche
(1844 – 1900)
Iloinen tiede 1882,1887
Die fröhliche Wissenschaft. (la gaya scienza)
Belle époque ja poliittinen ajattelu
Die fröhliche Wissenschaft. („la gaya scienza“) Von Friedrich Nietzsche. Neue Ausgabe mit einem Anhange: Lieder des Prinzen Vogelfrei. Leipzig. Verlag von E. W. Fritzsch. 1887.
Iloinen tiede. Suom. J. A. Hollo. Otava, Helsinki 1963.
Oman taloni itse rakensin,
En koskaan taipunut matkimiseen
Ja – nolasin jokaisen mestarin
Joka itse ei nauranut itselleen.
Taloni ovessa.
Ich wohne in meinem eigenen Haus,
Hab Niemandem nie nichts nachgemacht
Und — lachte noch jeden Meister aus,
Der nicht sich selber ausgelacht.
Über meiner Haustür
Toisen painoksen alkulause Ruta (Camogli) 1886
Olisi pidettävä suuremmassa kunniassa sitä häveliäisyyttä, jolla luonto on piiloutunut arvoitusten ja kirjavien epävarmuuksien taakse.
Ehkä totus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan. Ehkä sen nimi on, kreikkalaisittain Baubo?
Oi noita kreikkalaisia! He osasivat elää: siihen vaaditaan, että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuihin, ihoon, palvoo lumetta (Schein), uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, lumeen koko Olympokseen!
Nämä kreikkalaiset olivat pinnallisia – syvällisyydestään.
I. Kirja
II Kirja
III Kirja
§124 Äärettömän horisontissa – Im Horizont des Unendlichen
Me olemme lähteneet maista ja olemme astuneet laivaan! Me olemme särkeneet sillan – vielä enemmän, me olemme särkeneet maan takanamme! Kas niin, pieni laiva! Ole varuillasi!
Vierelläsi on valtameri: se on totta, se ei aina mylvi, ja toisinaan se lepää tyvenenä kuin silkki ja kulta ja hyvyyden haave. Mutta tulee tunteja, joina saat tietää, että se on ääretön ja ettei mikään ole kauhistuttavampaa kuin äärettömyys.
Voi sitä lintu rukkaa, joka on tunsi itsensä vapaaksi ja nyt törmää tämän häkin seiniin!
Voi, teitä kun teidät valtaa maa-koti-ikävä, ikään kuin siellä olisi enemmän vapautta – mutta mitään ”maata” ei enää ole!
§125 Hullu ihminen – Der tolle Mensch
Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivänä, juoksi torille ja huusi huutamistaan: “Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!
Koska siellä saattui olemaan suuri joukko niitä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, hänen sanansa aiheuttivat naurunremakan.
Onko hän siis kadonnut? Kysyi eräs.
Onko hän juossut eksyksiin kun lapsi? Kysyi toinen.
Vai pysytteleekö hän piilossa?
Pelkääkö hän meitä?
Onko hän astunut laivaan?
Muuttanut maasta? – näin he kilvan huusivat ja nauroivat.
Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseillaan. ”Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, ”minä sanon sen teille!
Me olemme tappaneet hänet – te ja minä!
Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet?
Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan?
Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon?
Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivuille, eteenpäin, joka puolelle? Onko vielä suunta ylös ja suunta alas?
Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? Eikö kasvoihimme tunnu huokuvan tyhjä avaruus?
Eikö ole kylmempi kuin ennen? Eikö tule yhä yötä ja enemmän yötä?
Eikö täydy sytyttää lyhtyjä aamupäivällä?
Emmekö vielä kuule hälinää, joka syntyy, kun haudankaivajat hautaavat Jumalan?
Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? — jumalatkin mätänevät!
Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!
Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat?
Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla, — kuka pyyhkii meistä tämän veren?”
Millä vedellä voimme pestä itsemme puhtaiksi?
Mitä sovintojuhlia, mitä pyhiä kisoja meidän täytyykään keksiä?
Eikö tämän teon suuruus ole liian suuri meille?
Eikö meidän itsemme täydy tulla jumaliksi, vain näyttääksemme heidän arvoisiltaan?
Ei ole ollut milloinkaan suurempaa tekoa – ja kuka ikinä syntyykään meidän jälkeemme, hän kuuluu tämän teon vuoksi korkeampaan historiaan kuin mikään historia on toistaiseksi ollut!
Nyt hullu mies vaikeani ja katseli jälleen kuulijoitaan ja hekin olivat vaiti ja katselivat häntä ihmeissään. Viimein hän viskasi lyhtynsä maahan, niin että se särkyi pirstaleiksi ja sammui.
“Minä tulen liian varhain” sanoi hän sitten, “aikani ei ole vielä tullut. Tämä valtava tapahtuma on vielä matkalla ja vaeltaa – se ei ole vielä ennättänyt ihmisten korviin.
Salama ja jyrinä tarvitsevat aikaa, tähtien valoa tarvitsee aikaa, teot tarvitsevat aikaa vielä sen jälkeen, kun ne on tehty tullakseen nähdyksi ja kuulluiksi.
Tämä teko on yhä vielä heistä kauempana kuin kaukaisemmat tähdet – ja kuitenkin he ovat sen itse tehneet!”
Kerrotaan vielä, että hullu mies tunkeutui samana päivänä eri kirkkoihin ja alkoi niissä veisata sepittämäänsä virttä Requiem aeternam deo.
Kun hänet vietiin ulos ja vaadittiin tilille hän vastasi aina vain. “ Mitä muuta nämä kirkot sitten vielä ovat, elleivät ne ole Jumalan hautoja ja hautapatsaita.
§ 310 Tahto ja aalto Wille und Welle
Kuinka ahnaasti tämä aalto lähestyykään, ikään kuin sen olisi saavutettava jotakin! Kuinka pelottavalla kiireellä se virtaa kalliokolojen sisimpiin loukkoihin! Näyttää siltä, että se yrittäisi ennättää jonkun edelle, että siellä on piilotettu jotain, jolla on arvoa, suurta arvoa.
— Ja nyt se tulee takaisin, hieman hitaammin, edelleen valkoisena kiihtymyksestä — onko se pettynyt? Löysikö se etsimänsä? Teeskenteleekö se pettymystä?
Mutta toinen aalto lähestyy jo, vielä ahnaammin ja villimmin kuin ensimmäinen, ja senkin sielu näyttää olevan täynnä salaisuuksia ja aarteenkaivannan himoja. Niin aallot elävät – niin me, tahtovat, elämme! – En sano enempää.
– Niinkö? Epäilettekö minua? Oletteko vihaisia minulle, te kauniit hirmut? Pelkäätkö, että annan ilmi koko salaisuutenne? No niin! Olkaa vain vihaisia minulle, kohottakaa vaaralliset vihreät ruumiinne niin korkealle kuin voitte, tehkää muuri minun ja auringon välille – niin kuin nyt!
Totisesti, nyt maailmasta ei ole enää jäljellä muuta kuin vihreä hämärä ja vihreät salamat.
Riehukaa, miten tahdotte, te ylenpalttiset, mylvikää ilosta ja ilkeydestä – tai sukeltakaa jälleen alas, kaatakaa smaragdienne syvimpiin syvyyksiin, viskatkaa loputon valkea kuohu- ja vaahtovaippanne sen yli – kaikki on minusta kunnossa, koska kaikki sopii teille hyvin, ja kiitän teitä kaikesta: kuinka voisinkaa kavaltaa teitä!
Sillä – kuunnelkaa tarkoin! – Tiedän teidät ja salaisuutenne, tiedän sukunne! Te ja minä, olemmehan samaa sukua! – Te ja minä, meillä on yhteinen salaisuus!
§ 341 Suurin paino – Das grösste Schwergewicht.
Mitä, jos jonakin päivänä tai yönä joku demoni hiipisi jäljessäsi yksinäisimpään yksinäisyyteesi ja sanoisi sinulle:
“Tämä elämä, sellaisena kuin elät sitä nyt ja olet elänyt, sinun täytyy elää vielä kerta ja vielä lukemattomia kertoja; eikä siinä tule olemaan mitään uutta, vaan jokaisen tuskan ja jokaisen ilon ja jokaisen ajatuksen ja huokauksen ja sen sanomattoman pienen ja suuren, mitä elämääsi kuuluu, täytyy palata sinulle takaisin ja kaiken samassa seuraannossa ja järjestyksessä – niin myös tämän hämähäkin ja tuon puiden välistä kuumottavan kuunvalon, ja samaten tämän hetken (Augenblick) ja minun itseni.”
Olemassaolon ikuinen tiimalasi kääntyy yhä uudestaan ja uudestaan – ja sinä sen kanssa, sinä tomuhiukkanen!” – Etkö heittäytyisi maahan ja kiristäisi hampaitasi ja kiroaisi demonia, joka puhuu näin?
Vai oletko elänyt kerran hirmuisen hetken (Augenblick), jolloin vastasit hänelle: “sinä olet Jumala, enkä ole koskaan kuullut mitään jumalaisempaa!”
Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; kysymys kaikesta ja jokaisesta: “tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?” lepäisi toimintasi yllä kaikkein suurimpana painona!
Tai miten sinun täytyisikään suostua itseesi ja elämään, jotta et enää kaipaisi mitään muuta kuin tätä viimeistä ikuista vahvistusta ja sinettiä?