Ikuiseen rauhaan

“Voiko tätä erään hollantilaisen majatalon kilvessä ollutta satiirista otsaketta, johon kilpeen oli maalattu hautausmaa, soveltaa ihmisiin yleensä, vaiko erityisesti valtiopäämiehiin, jotka eivät koskaan väsy sotiin, tai ehkäpä sittenkin vain filosofeihin, jotka näkevät unta tuosta suloisesta tilasta, se jääköön ratkaisematta”

Ensimmäinen osa: Alustavat artikkelit ikuisesta rauhasta valtioiden välillä

I. Rauhansopimukseksi älköön tunnustettako sellaista, joka on tehty salaisella tarkoituksella varata samalla aihe tulevaan sotaan

Es soll kein Friedenrschluß für einen solchen gelten, der mit dem geheimen Vorbehalt des Stoffs zu einem künftigen Kriege gemacht worden.

II. Olemassa olevaa valtiota (pientä tai suurta, sillä ei ole tässä väliä) ei pitäisi olla mahdollista toisen valtion toimesta hankkia perinnön, vaihdon, oston tai lahjoituksen kautta.

Es soll kein für sich bestehender Staat (klein oder groß, das gilt hier gleichviel) von einem anderen Staate durch Erbung, Tausch, Kauf oder Schenkung erworben werden können.

III. Pysyvät armeijat (miles perpetuus) pitäisi aikaa myöten kokonaan lakkauttaa.

Stehende Heere (miles perpetuus) sollen mit der Zeit ganz aufhören

IV. Valtion velkaa ei saa tehdä valtion ulkoasioiden osalta

Es sollen keine Staatsschulden in Beziehung auf äußere Staatshändel gemacht werden

V. Mikään valtio ei saa väkivaltaisesti puuttua toisen valtion valtiomuotoon ja hallitukseen.

Kein Staat soll sich in die Verfassung und Regierung eines andern Staats gewalttätig einmischen

VI. “Mikään valtio ei saa sallia itselleen sellaista vihamielisyyttä sodassa toisen kanssa, mikä tekee mahdottomaksi keskinäisen luottamuksen tulevaan rauhaan. Tällaisia ovat salamurhaajien (percussores) ja  myrkyttäjien (venefici) palkkaaminen, antautumisen rikkominen, maanpetokseen yllyttäminen (perduellio) sotivassa valtiossa jne.”

Es soll sich kein Staat im Kriege mit einem andern solche Feindseligkeiten erlauben, welche das wechselseitige Zutrauen im künftigen Frieden unmöglich machen müssen: als da sind, Anstellung der Meuchelmörder (percussores), Giftmischer (venefici), Brechung der Kapitulation, Anstiftung des Verrats (perduellio) in dem bekriegten Staat etc.

Toinen osa: Lopulliset artiklat valtioiden välistä ikuista rauhaa varten 

“Rauhantila [Friedenszustand], vierekkäin elävien ihmisten kesken ei ole luonnontila (status naturalis), joka päinvastoin on sodan tila, sillä vaikka siinä ei alinomaa puhkeakaan vihollisuuksia, niin ne ovat kuitenkin aina uhkaamassa.

Siksi rauhantila on perustettava.

Sillä vihollisuuksien lakkaaminen ei ole vielä tae rauhantilalle. Ja ilman, että toinen naapuri takaa sitä toiselle (mikä voi tapahtua vain laillisessa tilassa) niin toinen, joka on pyytänyt toista siihen, voi kohdella tätä vihollisena.

Alaviite: Yleisesti oletetaan, että ketään vastaan ​​ei pidä ryhtyä vihamielisiin menettelyihin, ellei hän ole jo aktiivisesti loukannut meitä. Tämä on aivan oikein, jos olemme molemmat ovat kansalais=oikeudellisessa tilassa. Sillä astumalla tähän tilaan ihminen antaa toiselle tarvittavan turvan (esivallan kautta, jolla on valta kummankin ylitse).

Mutta ihminen (tai kansa) pelkässä luonnontilassa riistää minulta tämän turvallisuuden ja loukkaa minua jo tämän tilan kautta, sillä eläessään vierelläni tuossa tilassa, vaikkakaan ei itse teossa (facto), niin kuitenkin pelkän laittomuutensa  (statu iniusto) vuoksi hän uhkaa minua jatkuvasti. Täten voin pakottaa hänet joko astumaan kanssani yhteisölliseen=oikeudelliseen tilaan tai vetäytymään läheisyydestäni.

Postulaatti, johon kaikki seuraavat artiklat perustuvat, on siis: Kaikkien ihmisten, jotka voivat olla vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, on kuuluttava johonkin kansalaisuuden oikeusjärjestykseen (verfassung).

Kaikki oikeudelliset oikeusjärjestykset (verfassung) ovat kuitenkin niihin kuuluvien henkilöiden osalta seuraavia:

1) kansalaisoikeuksien mukaisia ​​kansassa (ius civitatis)

2) valtioiden kansainoikeuden mukaisia suhteessa toisiinsa (ius gentium)

3) maailmankansalaisuuden oikeuden mukaisia siltä osin kuin ihmisiä ja valtiota, jotka ovat ulkoisessa toisiinsa vaikuttavassa suhteessa, on pidettävä universaalin ihmisvaltion kansalaisina (ius cosmopoliticum).

Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan täysin välttämätön ikuisen rauhan idean kannalta. Sillä jos yksikin toimija olisi fyysisen vaikutuksen tilassa toiseen ja kuitenkin itse luonnontilassa, tähän liittyisi sotatila, josta tässä on tarkoitus vapautua.

Ensimmäinen ehdoton artikla ikuiseen rauhaan

1) Kansalaisuutta koskeva valtiomuoto jokaisessa valtiossa täytyy olla tasavaltalainen

Die bürgerliche Verfassung in jedem Staate soll republikanisch seyn

Valtiosääntö (Verfassung), joka

1) ensiksikin on asetettu yhteiskunnan jäsenten (ihmiset ihmisinä) vapauden periaatteiden mukaisesti,

2) toiseksi periaatteen mukaisesti, että kaikki ovat riippuvaisia ​​yhdestä yhteisestä lainsäädännöstä (alamaisina) ja

3) kolmanneksi, jonka valtiosääntö perustuu heidän yhdenvertaisuutensa laille (kansalaisina) eli ainoa alkuperäisen sopimuksen ideasta juontuva valtiosääntö, johon jokaisen kansan oikeudellisen lainsäädännön pitää perustua  – on tasavaltalainen (republikanische).

Jottei tasavaltaista valtiomuotoa sekoitettaisi (kuten yleisesti tapahtuu) demokraattiseen, on huomautettava seuraavaa.

Valtion (civitas) muodot voidaan luokitella joko niiden henkilöiden erotuksen mukaisesti, joilla on halussaan ylin valtiovalta (Staatsgewalt) tai sen mukaan minkälainen on kansan päämiehen hallitsemistavan luonne oli tämä kuka tahansa.

Ensimmäinen on itse asiassa hallitsemisen muoto (Form der Beherrschung) (forma imperii), jollaisia voi olla vain kolme: joko vain yksi tai jotkut yhdessä tai kaikilla, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan on hallintovalta (autokratia, aristokratia ja demokratia, ruhtinasvalta, aatelisvalta ja kansanvalta).

Toinen on hallitsemisen muoto (forma regiminis) ja koskee sitä konstituution (yleisen tahdon teon, jolla ihmisjoukosta tulee kansa) perustavaa lajia, millä valtio käyttää täysivaltaisuuttaan ja tässä katsannossa se on joko tasavaltainen tai despoottinen.

Tasavaltaisuus on valtioperiaate, jossa toimeenpaneva valta (hallitseminen) on erotettu lakiasäätävästä. Despotismi on omavaltaista itse antamiensa lakien täytäntöönpanoa ja siten myös julkista tahtoa sellaisena kuin hallitsija käyttää sitä yksityistahtonaan.

Kolmesta mainitusta valtiomuodosta on demokratia sanan varsinaisessa merkityksessä välttämättä despotismia, koska se perustaa toimeenpanevan vallan, jossa kaikki päättävät yhdessä ja tarvittaessa myöskin yhtä vastaan (joka ei siis yhdy päätökseen) ja siksi kaikki, jotka eivät ole kaikki, päättävät, mikä on ristiriidassa yleisen tahdon ja vapauden kanssa.

Sillä jokainen hallitusmuoto, joka ei ole edustava (repräsentativ), on varsinaisesti muodoton, koska lainsäätäjä ei voi olla tahtonsa toteuttaja yhdessä ja samassa persoonassa (yhtä vähän kuin järjen syllogismin pääpremissin universaali voi olla samaan aikaan erityisenä asetettu sen alle alapremissinä) ja vaikka kaksi muutakin valtiomuotoa ovat toistaiseksi aina puutteellisia siinä, että ne mahdollistavat tuollaisen hallintotavan, on niiden yhteydessä ainakin mahdollista ottaa käyttöön jonkinlainen edustuksellisen järjestelmän hengen mukainen hallintotapa.

Esimeriksi Fredrik II ainakin sanoi olevansa vain valtion ylin palvelija, mutta demokraattinen hallintotapa tekee sen mahdottomaksi, koska siellä kaikki haluavat olla herrana.

Toinen ehdoton artikla ikuiseen rauhaan

2) Kansanoikeus perustukoon vapaiden valtioiden liittoon/ federalismiin.

Das Völkerrecht soll auf einen Föderalism freier Staaten gegründet seyn.

Kansoja kuten valtioitakin voidaan arvioida kuten yksittäisiä ihmisiä, joita luonnon tilassaan (eli ulkoisista laeista riippumattomana) jo rinnakkaiselo loukkaa ja josta jokainen voi ja myös pitäisi oman turvallisuutensa vuoksi vaatia toisilta liittymistä kansalaisuutta vastaavaan valtiosääntöön, jossa jokaiselle voidaan taata oikeutensa.

Tämä olisi kansainliito (Völkerbund), mutta sen ei tarvitsisi olla kansainvaltio (Völkerstaat).

Jälkimmäinen olisi ristiriitainen koska jokainen valtio sisältää ylemmän (lainsäätäjän) suhteen alempaan (tottelevaan eli kansaan), mutta useammat kansat muodostaisivat samassa valtiossa vain yhden kansan, mikä (sillä tässä meidän on harkittava kansojen oikeuksia toisiinsa nähden sikäli kuin niiden on muodostettava useita eri valtiota eikä sulautua yhdeksi valtioksi) on ristiriidassa oletuksen kanssa.

Kolmas ehdoton artikla ikuiseen rauhaan

3) Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden ehtoihin

Das Weltbürgerrecht soll auf Bedingungen der allgemeinen HospitalItät eingeschränkt seyn

Tässä kuten edellisissäkin artikloissa ei ole kyse filantropiasta vaan oikeudesta, ja tällöin merkitsee vieraanvaraisuus (isännyys) muukalaisen oikeutta olla saamatta osakseen vihamielistä kohtelua toiselta sen tähden, että hän saapuu toisen alueelle.

Ensimmäinen lisäys: Ikuisen rauhan takaamisesta

Se, joka tarjoaa tämän vakuuden (takuun), ei ole vähäisempi kuin itse suuri taiteilijatar luonto (natura daedala rerum), jonka mekaanisesta suunnasta kohoaa näkyvästi esiin tarkoituksenmukaisuus sallia sovun [Eintracht] syntyä ihmisten riitojen [die Zwietracht] kautta ja jopa vastoin heidän tahtoaan.

Ja siksi luontoa käsitettynä välittömästi vaikutuslakiensa pakottavuudessa, jotka ovat meille tuntemattomia kutsutaan kohtaloksi  [Schicksal], mutta kun tarkastellaan sen tarkoituksenmukaisuutta maailmankulussa, korkeamman syyn syvälle juurtuneena viisautena, joka on suunnattu ihmiskunnan objektiiviseen päämäärään ja ennalta määrittämään tämän maailman kulun, sitä kutsutaan kaitselmukseksi [Vorsehung].

Sota itsessään ei kuitenkaan vaadi erityistä liikeperustaa, vaan näyttää olevan istutettu ihmisluontoon, vieläpä käyvän jostakin jalosta, johon ihmisen innoittaa kunniantunto ilman itsekkäitä vaikuttimia. Tästä johtuu, että sotakuntoa arvostetaan (näin tekevät Amerikan villit yhtä lailla kuin tekivät eurooppalaiset ritariajalla), ei vain silloin kun sota on käynnissä  (mikä onkin sopivaa), vaan myös siksi, että olisi sota ja ja usein se aloitetaan vain tuon kunnon osoittamiseksi.

Sodalle itselle annetaan siis sisäinen arvokkuus, jopa siinä määrin, että jopa filosofitkin voivat pitää sille ylistyspuheita jonkinlaisena ihmiskunnan jalostajana muistamatta kreikkalaisen lausumaa: ” Sota on siitä huono, että se tekee enemmän pahoja ihmisiä kuin vie niitä pois.”

Tämä riittäköön siitä, mitä luonto tekee omaan tarkoituksensa toteuttamiseksi kun kyseessä on ihmislaji eläinkunnan luokkana.

Nyt seuraa kysymys, joka koskee ikuisen rauhan tarkoituksen olemusta ja kuuluu seuraavanlaisesti:

“Mitä luonto tekee tässä tarkoituksessa suhteessa siihen päämäärään, jonka ihmisen oma järki (vernuft) asettaa velvollisuudeksi (Pflicht) ja siten hänen moraalisen tarkoituksensa hyväksi. Ja kuinka luonto takaa, että ihminen tekee sen mitä ihmisen vapauden lakien mukaisesti pitäisi tehdä, mutta mitä hän ei tee ja kuinka tuo tekeminen turvattaisiin myös luonnon pakolla kuitenkaan tuota vapautta loukkaamatta. Ja vielä kuinka tämä tapahtuu kolmen, valtio-, kansan- ja maailmankansalaisuuden oikeuden suhteen.”

Sanoessani luonnosta: että se tahtoo tämän tai tuon tapahtuvan niin en tarkoita, että se asettaisi meille velvollisuuden tehdä näin (sillä velvoituksen voi asettaa vain pakoista vapaa käytännöllinen järki). Tarkoitan, että luonto tekee sen itse, tahdomme tai emme (fata volentem ducunt, nolentem trahunt) (Kohtalo johtaa halukkaita ja raahaa haluttomia (Seneca Epist. mor. XVIII).

1. Vaikka sisäinen epäsopu ei pakottaisi kansaa alistumaan julkisten lakien pakon alle, ulkopuolelta tuleva sota tekisi sen silti, sillä edellä mainitun luonnon asetelman mukaan jokaisella kansalla on vieressään toinen kansa, joka ahdistaa sitä ja jota vastaan sen on sisäisesti muodostuttava valtioksi, jotta se valtana voi olla aseistettu sitä vastaan.

Nyt tasavaltainen valtiomuoto on ainoa, joka vastaa täysin ihmisten oikeuksia, mutta se on myös vaikein perustaa ja vielä vaikeampi säilyttää. Tämä jopa siinä määrin, että monet väittävät, että sen on oltava enkelien valtio, koska ihmiset itsekkäine taipumuksineen eivät ole kykeneviä niin ylevän muodon omaavaan valtiomuotoon.

Mutta nyt luonto tulee auttamaan tuota kunnioitettua, mutta käytännössä niin voimatonta järkeen perustuvaa yleistahtoa. Ja se tekee sen nimenomaan itsekkäiden taipumusten kautta, siten, että tärkeintä on vain valtion hyvä organisaatio (joka tietenkin on ihmiskykyjen ulottuvilla), joka suuntaa nuo  voimat toisiaan vastaan ​​siten, että toinen pysäyttää tai tuhoaa toisen tuhoisan vaikutuksen. Järjelle tulos on sama kuin kumpaakaan voimaa ei olisi ollutkaan olemassa ja ihminen pakotetaan olemaan joskaan ei moraalisesti hyvä ihminen niin ainakin hyvä kansalainen.

Valtiojärjestyksen (Staatserrichtung) ongelma, niin kovalta kuin se kuulostaakin, on ratkaistavissa jopa paholaiskansan (Volk von Teufeln) osalta (jos heillä vain on ymmärrystä (Verstand) ja ratkaisu on tämä:

Joukko järjellisiä olentoja, jotka kaikki vaativat yleisiä lakeja säilyttääkseen olemassaolonsa, mutta ovat kaikki myös salaisesti taipuvaisia pyrkimään osaltaan vapaiksi niiden velvoitteista, asettakoon valtiomuotonsa sellaiseksi, että, vaikka kunkin yksittäistaipumukset käyvätkin toisiaan vastaan, jokainen kuitenkin pidättelee toista siten, että tulos heidän julkisesta käytöksestään on sama kuin jos heillä ei olisi ollut mitään tuollaisia pahoja taipumuksia.

Tällaisen ongelman on oltava ratkaistavissa. Sillä se ei vaadi ihmisen moraalista parantamista vaan ainoastaan ​​sen tietämistä kuinka luonnon mekanismia voidaan käyttää ihmisiin ohjataksemme kansassa olevia rauhattomia taipumuksia niin, että nämä pakottavat säätämään toisiaan pakottavia lakeja ja siten saamaan aikaan rauhantilan, jossa laeilla on valtaa. […]

Joten tässä  siis sanotaan: Luonto haluaa vastustamattomasti lopulta oikeuden voittavan. Se, minkä tekemisen laiminlyömme, tapahtuu lopulta itsestään, vaikkakin suurella levottomuudella.

“Jos ruokoa taivuttaa liiaksi, se rikkoutuu ja joka tahtoo liiaksi, ei tahdo  mitään.”

(Friedrich Bouterwek)

2. Kansainoikeuden idea edellyttää monien toisistaan ​​riippumattomien naapurivaltioiden erottamista (Absonderung) toisistaan ja vaikka tällainen valtio on itsessään sotatilassa (ellei niiden federalistinen liitto estä vihollisuuksien puhkeamista) on tämäkin on järki-idean mukaan parempi kuin yhteensulautuminen, jossa yksi valta kasvaa toisten ylitse ja lopulta muuttuu universaaliksi monarkiaksi. Sillä lait menettävät voimansa suurimman hallintoalueen myötä ja sieluton despotismi, joka on hävittänyt hyvän idut vaipuu lopulta anarkiaan.

Mutta jokaisen valtion (tai sen päämiehen) halu on päästä pysyvään rauhan tilaan tällä tavalla, jotta voisi, mikäli mahdollista näin hallita koko maailmaa. Mutta luonto haluaa toisin. – Se käyttää kahta keinoa estääkseen kansoja sekoittumasta ja erottaakseen niitä, nimittäin kielten ja uskontojen erilaisuutta. Nämä erilaisuudet todellakin johtavat keskinäisen vihan taipumukseen ja toimivat tekosyynä sodille.

Kuitenkin kulttuurin karttumisen ja ihmisten asteittaisen lähentymisen myötä syntyy laajempi yhteisymmärrys periaatteista ja rauhasta sopimisesta, joka ei despotismin rauhan (vapauden hautausmaa) tavoin tuo kaikkien voimien heikkenemistä, vaan saa aikaan ja turvaa niiden tasapainon (Gleichgewicht) näiden välisessä vilkkaammassa (lebhaftesten) kilpailun halussa (Wetteifer)

3. Aivan kuten luonto erottaa viisaasti kansoja, jotka jokaisen valtion tahto, jopa kansain oikeuden perusteella, haluaisi yhdistää alleen joko viekkaudella tai väkivallalla, toisaalta se myös yhdistää kansoja, joita maailmankanalaisen oikeuksien käsite ei olisi suojannut väkivaltaa ja sotaa vastaan, molemminpuolisen oman edun etsimisen kautta.

Se on kauppahenki (Handelsgeist), joka ei voi olla olemassa yhdessä sodan kanssa ja joka ennemmin tai myöhemmin pääsee vallalle jokaisessa kansassa.

Kaikista valtiovallalle alistetuista valtuuksista (keinoista) johtuen rahavalta olisi luultavasti luotettavin, joten valtiot näkevät olevansa pakotettuja (mutta ei luultavasti juuri moraalisista syistä) edistämään jaloa rauhaa ja missä tahansa sota uhkaa puhjeta maailmaan, torjua sen sovittelulla, aivan kuin he olisivat sen vuoksi vakinaisessa liitossa. Sillä asioiden luonteesta johtuen suuria liittoutumia sotaa varten voi syntyä vain hyvin harvoin ja vielä harvemmin nämä voivat menestyä.

Toinen lisäys: Toinen lisäys. Salainen artikkeli ikuisesta rauhasta

Ainoa tällainen artikkeli sisältyy lauseeseen: Sotaan varustautuneiden valtioiden tulee kuulla filosofien maksiimeita julkisen rauhan mahdollisuudesta. […]

Ei ole odotettavissa, että kuninkaat ryhtyisivät filosofoimaan tai että filosofeista tulisi kuninkaita, mutta sitä ei myöskään kannata toivoa, koska vallan hallussapito turmelee väistämättä järjen vapaan harkintavallan.

Mutta se tosiasia, että kuninkaat tai kuninkaalliset kansat (siis ne, jotka hallitsevat itseään tasa-arvon lakien mukaisesti) eivät anna filosofien luokan kadota tai vaieta, vaan pikemminkin antavat heidän puhua julkisesti, on välttämätöntä heidän asiansa valaisemiseksi. Ja koska tämä luokka on luonnostaan kyvytön muodostamaan salaliittoja ja yhteisklubeja ei ole vaaraa, että jälkipuheissa sitä epäiltäisiin propagandan levittämisestä.

LIITTEET: 

Moraali on jo itsessään käytäntö (Praxis) objektiivisessa merkityksessä, ruumiillistuma (Inbegriff) ehdoitta määräävistä laeista, joiden mukaan meidän pitää toimia. Siten on ilmeistä sekavuutta, että kun tälle velvollisuuskäsitteelle on jo myöntänyt auktoriteetin, sitten sanoa ettei kuitenkaan siihen kykene.

Sillä silloinhan tuo käsite putoaa moraalista itsestään (ultra posse nemo obligatur – ei voi velvoittaa enempään kuin kykenee). Näin ollen ei voi olla mitään riitaa (streit) politiikan (oikeusopin harjoittamisena) ja moraalin, sellaisenaan (teoreettisena) välillä. (Ei siis mitään riitaa käytännön ja teorian kesken.) Sillä jos näin olisi jälkimmäinen täytyisi ymmärtää yleisenä järkevyysoppina (Klugheitslehre) eli maksiimien teoriana, jonka mukaan valita omaa etuaan ajaville aikomuksilleen sopivimmat keinot, toisin sanoen kieltää moraalin olemassa olo ylipäänsä.

Politiikka sanoo ”olkaa viisaita kuin käärmeet” ja moraali lisää (rajoittavana edellytyksenä) ”ja viattomia kuin kyyhkyset”. (Matteus 10:16)

Mutta jos molempien oletetaan olevan yhtenäisiä niin käsite vastakkaisuudesta on absurdi, eikä kysymystä riidan ratkaisusta voida edes esittää tehtävänä.

On toki niin, että jos ei ole mitään vapautta eikä siihen perustuvaa moraalilakia vaan kaikki mitä tapahtuu tai voi tapahtua, on pelkkää luonnon mekanismia, niin politiikka (taitona, käyttää tätä ihmisten hallitsemiseen) olisi koko käytännöllinen viisaus (praktische Weisheit) ja oikeuden käsite olisi sisällötön ajatus.

Jos oikeus kuitenkin nähdään ehdottoman välttämättömänä yhdistää politiikkaan ja jopa nostaa se politiikan rajoittavaksi ehdoksi niin on myönnettävä niiden yhteensopivuus.

Voin hyvin ajatella moraalisen poliitikon (moralischen Politiker) eli sellaisen, joka ottaa valtiojärjen (Staatsklugheit) periaatteet sellaisina, että ne voivat elää yhdessä moraalin kanssa, mutta en voi ajatella poliittista moralistia (politischen Moralisten), joka takoo moraalinsa valtiomiehen edulle suotuisaksi.

Poliittisen moralistin  maksiimit

Käytä sopivaa tilaisuutta omavaltaiseen anastamiseen (joko valtion oikeuteen omaan kansaansa tai toiseen kansaan).

Puolustuksen voi esittää ja väkivaltaa kaunistella paljon helpommin ja sulavammin itse teon jälkeen.  (Varsinkin ensimmäisessä tapauksessa, jossa sisäinen valta on myös lainsäädäntövaltaa, jota on toteltava perustelematta) kuin jos ikään kuin olisi miettinyt etukäteen vakuuttavia syitä etukäteen ja vielä odottanut niiden vasta-argumentteja.

Tämä röyhkeys itsessään antaa jo jonkinlaisen vaikutelman tekijän sisäisestä vakaumuksesta koskien teon oikeudenmukaisuutta ja jumala nimeltä bonus eventus (hyvät tulokset) on jälkikäteen paras oikeuden edustaja.

Mitä tahansa oletkin itse rikkonut esimerkiksi saadaksesi kansasi epätoivoon ja siten kapinaan, kiellä oma syyllisyyteesi ja väitä sen sijaan, että syy on alamaisten niskoittelu.

Tai jos valtaamisesi kohteena on naapurikansa niin syytä ihmisluonnon viallisuutta siitä, että jos ihminen ei ennätä toisen edelle väkivallassa voi hän olla varma, että toinen ennättää hänen edelleen väkivallassa ja valloittaa hänet.    

Toisin sanoen: jos kansasi joukossa on tiettyjä etuoikeutettuja johtajia, jotka ovat vain valinneet sinut päämiehekseen (primus inter pares) riko heidän välinsä ja heidän ja kansan välit. Asetu sitten kansan puolelle ja teeskentele antavasi sille suuremman vapauden ja kaikista tulee riippuvaisia ehdottomasta tahdostasi.

Tai jos kyse on toisista valtioista, riidan kylväminen niiden keskuudessa on melko varma keino alistaa toinen toisensa jälkeen teeskennellen aina auttavansa heikompaa.

Tosin nämä poliittiset maksimit eivät petä ketään; koska ne ovat jo yleisesti tunnettuja. Niitä ei myöskään tarvitse hävetä ikään kuin vääryys loistaisi niistä liian silmiinpistävästi.

Kantin periaate

Hieman mahtipontiselta kuulostava ja sananlaskuksikin muodostunut, mutta edelleen tosi lause: fiat iustitia, pereat mundus, joka tarkoittaa saksaksi: ”Oikeus hallitkoon, vaikka kaikki maailman kieroilijat/roistot (Schelme) tuhoutuisivat sen tähden”, on kaikki petoksen tai väkivallan viitoittamat kiertotiet katkaiseva kelpo oikeusperiaate.

Kunhan sitä ei vain ymmärretä väärin lupana käyttää oma oikeuttaan kaikkein ankarimmin (mikä olisi vastoin eettistä velvollisuutta) vaan pidetään vallanpitäjien velvollisuutena olla kieltämättä tai vähätellä kenenkään oikeuksia epäsuosion tai toisia koskevan myötätunnon vuoksi.

Tätä varten tarvitaan puhtaiden oikeusperiaatteiden mukaisesti laadittu valtion sisäinen valtiosääntö ja tämän lisäksi myös sen yhdistäminen muihin naapurivaltioihin tai jopa etäisiin valtioihin (analogiana universaaliin valtioon) riitojen oikeudellista ratkaisemista varten.

Tällä lauseella ei haluta sanoa mitään muuta kuin, että poliittisten maksiimien ei tarvitse olla riippuvaisia ​niiden noudattamisesta odottavissa olevasta jokaisen valtion hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Ne eivät siis lähde siitä tarkoituksesta, että jokainen valtio tekee niistä tahtonsa kohteen valtionviisauden ylimpänä (mutta empiirisenä) periaatteena vaan puhtaasta oikeusvelvollisuuden käsitteestä (täytymisestä, jonka a priori periaate on puhtaan järjen antama) olivatpa sen fyysiset seuraukset mitkä tahansa.

Maailma ei suikaan tuhoudu siihen, että pahoja ihmisiä olisi vähemmän.

Moraalisella pahalla on sen luonnosta erottamaton ominaisuus, että se on aikeissaan (etenkin suhteessa toisiin samanmielisiin) itsensä vastainen ja itsetuhoinen ja valmistaa siten tilaa hyvän (moraaliselle) periaatteelle, vaikkakin hitaasti edistyen.

Tosi politiikka (wahre Politik) ei siis voi ottaa askeltakaan ilman, että se on ensin osoittanut kunnioitusta moraalille ja vaikka politiikka itsessään onkin vaikea taito (schwere Kunst), sen yhdistäminen moraaliin ei ole mikään temppu, sillä jälkimmäinen leikkaa heti sen solmun kahtia, joita edellinen ei pysty heti avaamaan silloin kun nämä ovat ristiriidassa keskenään.

Ihmisten oikeuksia on pidettävä pyhinä riippumatta siitä, kuinka suuren uhrauksen se maksaa hallitsevalle vallalle.

Tässä ei voi tehdä puolituksia ja tai keksiä käytännöllisesti ehdollistettuja keskiteitä (oikeuden ja hyödyn välille) vaan kaiken politiikan on polvistuttava ensimmäisen edessä. Sen sijaan voi vain toivoa, että se pääsisi vaikkakin hitaasti saavuttamaan vaiheen, jossa se loistaisi jatkuvasti.

Julkisen oikeuden transsendentaali yleiskaava: 

”Kaikki toisten ihmisten oikeuksia koskevat toimet ovat vääriä, jos niiden maksiimi ei siedä julkisuutta.”

Alle auf das Recht anderer Menschen bezogene. Handlungen, deren Maxime sich nicht mit der Publizität verträgt, sind unrecht.

Julkisoikeuden toinen myönteinen transsendentaali yleiskaava:

Kaikki julkisuutta tarvitsevat maksiimit (jotta ne eivät menettäisi tarkoitustaan) ovat sovussa yhdistetyn lain ja politiikan kanssa.

Alle Maximen, die der Publicität bedürfen (um ihren Zweck nicht zu verfehlen), stimmen mit Recht und Politik vereinigt zusammen

Jos on olemassa velvollisuus ja jos on samalla perusteltu toivo tehdä julkisoikeudellinen tila, vaikka sitten vain loputtomasti lähenevällä etenemisellä, todelliseksi, niin silloin aikaisemmin valheellisesti rauhansopimukseksi (oikeasti aselevot) kutsuttuja tilaa seuraava ikuinen rauha ei ole mikään tyhjä idea, vaan vähitellen ratkeava tehtävä, joka lähestyy jatkuvasti päämääräänsä (koska ajanjaksot, jolloin samanlaista edistystä voi tapahtua toivottavasti aina lyhenevät).