”¨Totuudentahto, joka meidät vielä viettelee moneen uhkayritykseen (Wagnisse), tuo kuuluaisa totuudellisuus, josta kaikki filosofit ovat tähän asti puhuneet kunnioittavasti: millaisia kysymyksiä onkaan tämä totuudentahto meille jo esittänyt! Mitä kummallisia, kehnoja, kyseenalaisia kysymyksiä

Se on jo pitkä historia, – ja kuitenkin näyttää siltä, kuin se olisi vasta tuskin alkanut. Onko ihmekään, jos me viimeinkin tulemme epäluuloisiksi, jos kärsivällisyytemme loppuu ja me käännymme kärsimättömästi toisaalle?

Että opimme mekin puolestamme tältä Sfinksiltä kysymisen?

Kuka varsinaisesti tässä meille kysymyksen esittää? Mikä meissä varsinaisesti tahtoo ”Totuutta”?

Kysyimme tämän tahdon arvoa (Werthe). Olettaen, että tahdomme totuutta: miksi ei mieluummin epätotuutta (Unwahrheit)? Ja epävarmuutta (Unwissenheit)? Epävarmuutta itsestä.

Totuuden arvon (Werthe der Wahrheit) ongelma astui eteemme, vai mekö astuimme ongelman eteen?

Kuka meistä on tässä Oidipus? Kuka Sfinksi? Tässä vaikuttaa tapaavan toisensa kysymykset ja kysymysmerkit?

Ja uskottaneenko, että meistä lopulta näyttää kuin ongelmaa ei olisi vielä koskaan aiemmin asetettu, – kuin me olisimme sen ensimmäisen kerran nähneet, kiinnittäneet katseemme siihen, uskaltautuneet? Sillä siinä on eräs riski ja kenties ei ole toista suurempaa.

Fysiologien pitäisi harkita, ennen kuin määrittelevät itsesäilytysvietin (Selbsterhaltungstrieb) orgaanisen olennon päävietiksi.

Ennen kaikkea kaikki elävä tahtoo purkaa voimaansa – elämä itsessään on vallantahtoa-: itsesäilytys on yksi sen epäsuorista ja tavallisimmista seurauksista.

Lyhyesti sanoen, tässä kuten aina on varottava tarpeettomia teleologisia periaatteita! –jollainen myös itsesäilytysvietti on (sen on meille lahjoittanut Spinozan epäjohdonmukaisuus-)

Tätä näet vaatii metodi, jonka täytyy olla olemuksellisesti periaate-säästäväinen.

Filosofit ovat tottuneet puhumaan tahdosta ikään kuin se olisi maailman tunnetuin asia. Antoipa Schopenhauer vielä ymmärtää, että tahto yksin on meille varsinaisesti tunnettua, täysin ja läpikotaisin tunnettua, ilman vähennystä tai lisäystä.

Mutta minusta tuntuu kerta toisensa jälkeen, että tässäkin tapauksessa Schopenhauer teki vain sen, mitä filosofeilla on tapana tehdä. Hän omaksui kansan ennakkoluulon ja liioitteli sitä.

Tahtominen näyttää minusta ennen kaikkea joltakin komplisoidulta, joltakin, joka on vain sanana ykseys, – ja nimenomaan yhdessä sanassa piilee se kansan-ennakkoluulo, joka on voittanut filosofien aina liian vähäisen varovaisuuden.

Tahtominen näyttää minusta ennen kaikkea joltakin komplisoidulta, joltakin, joka on vain sanana ykseys, – ja nimenomaan yhdessä sanassa piilee se kansan-ennakkoluulo, joka on voittanut filosofien aina liian vähäisen varovaisuuden.

Olkaamme siis tällä kertaa varovaisempia, olkaamme “epäfilosofisia” — sanokaamme: jokaisessa tahtomisessa on ensinnäkin tunteiden moninaisuus, nimittäin tunne tilasta, josta tahdotaan pois ja tunne tilasta, johon pyritään, itse tämä “pois” ja ”päin” tunne, sitten vielä siihen liittyvä lihastuntuma, joka jopa ilman, että liikutamme “käsiä ja jalkojamme”, alkaa toimia eräänlaisen tavan kautta heti kun ”tahdomme”.

Aivan kuten on tunnistettava tunne, ja todellakin monenlaiset tunteet, tahdon ainesosaksi, niin samoin on myös ajattelun laita.

Jokaisessa tahtoteossa on komentava ajatus; – eikä pidä uskoa, että tämä ajatus voitaisiin erottaa ”tahtomisesta”, ikään kuin jokin tahto silti säilyisi!

Kolmanneksi, tahto ei ole vain tunteen ja ajattelun kompleksi, vaan ennen kaikkea affekti: nimittäin komennuksen affekti.

Se, mitä kutsutaan “tahdon vapaudeksi”, on pohjimmiltaan ylemmyys-affekti (Überlegenheits-Affekt) suhteessa siihen, jonka täytyy totella.

“Minä olen vapaa”, ”hänen’ on toteltava” – tämä tietoisuus on jokaisessa tahdossa, kuten myös tarkkaavaisuuden jännite, se suora katse, joka kiinnittyy yksinomaan yhteen, tuo ehdoton arvostus “nyt tarvitaan tätä eikä mitään muuta”, tuo sisäinen varmuus, että totteleminen seuraa ja kaikki muu mikä vielä kuuluukaan komentajan tilaan.

Ihminen, joka tahtoo, käskee jotakin sisällään olevaa, joka tottelee tai jonka hän uskoo tottelevan.

Mutta huomioikaa nyt mikä on ihmeellisintä tahdossa – tässä monitahoisessa asiassa, jota varten kansalla on vain yksi sana: sikäli kuin kyseisessä tapauksessa olemme samanaikaisesti käskeviä ja tottelevia ja tottelevina tunnemme pakotuksen, painostuksen, ahdistamisen, vastustuksen, liikkumisen, jotka yleisesti alkavat heti tahtoteon jälkeen. Toisaalta, sikäli kuin meillä on tapana jättää tämä kaksinaisuus huomioimatta “minän” synteettisen käsitteen avulla, seuraa koko ketju erheellisiä johtopäätöksiä ja siten myös itse tahtoon kohdistuvia  vääriä arvostuksia – niin, että tahtova vilpittömästi uskoo tahdon riittävän toimintaan.

Koska lähes kaikissa tapauksia tahtoa on ollut vain kun on voitu odottaa käskyn vaikutusta eli tottelevaisuutta ja siten toimintaa, vaikutelma muuntui tunteeksi, että vaikutus oli välttämätöntä.

Sanalla sanoen, tahtova uskoo kohtuullisella varmuudella, että tahto ja toiminta ovat jotenkin yhtä – hän lukee myös menestyksen, tahdon toteuttamisen itse tahdon ansioksi ja nauttii siten vallan tunteen kasvusta, jonka kaikki menestys tuo aina mukanaan.

“Tahdon vapaus” -on sana moninkertaiselle mielihyvälle tahtovassa, joka käskee ja samalla yhdistyy toimeenpanijan kanssa – joka sellaisena nauttii vastarinnan voitosta, mutta ajattelee itsessään, että itse hänen tahtonsa oli se, joka todella voitti vastustuksen.

Niin muodoin tahtova ottaa suorittavien, menestyksellisten työkalujen, palvelevien “alitahtojen” tai alisielujen – ruumiimmehan on vain monien sielujen yhteiskuntarakenne – nautinnon tunteet omien käskijä-mielihyvä tunteidensa lisäksi.

L’effet c’est moi: Tässä tapahtuu se mikä tapahtuu jokaisessa hyvin rakennetussa ja onnellisessa yhteisössä, hallitseva luokka samaistuu yhteisön menestyksiin.

Kaikki tahtominen on yksinkertaisesti käskemistä ja tottelemista kuten sanoin monien “sielujen” yhteiskuntarakenteen perustalla: Siksi filosofian tulisi ottaa oikeus sisällyttää jo itse tahtominen moraalin näköpiiriin, nimittäin moraaliin ymmärrettynä oppina herruussuhteista, joiden alaisena ”elämän” ilmiö syntyy.