Aristofanes ja koominen ajattelu

Aristofanes ja koominen ajattelu

Koominen ajattelu: Aristofanes 

14.1 klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt talvella ja keväällä 2025 vuorossa koominen ajattelu ja Aristofanes. Vapaa pääsy !

Jälleen kun on kyse koomisesta pahan/pilkan puheesta (kakōs legein), he eivät salli sitä kansasta (dēmou), jotta ei kuulisi itsestään pahaa/pilkkaa (kakōs).

Mutta yksilöiden (idia) kohdalla he kehottavat siihen haluavia, koska tietävät hyvin, että koomisena esitetty henkilö ei useinkaan tule kansasta tai massasta (plēthous), vaan on yksi rikkaista, hyväsyntyisistä tai vaikutusvaltaisista.

Vain harvoja köyhiä/palkkatyöläisiä (penētōn) ja kansan ihmisiä koomillistetaan  ja näissä tapauksissa vain heidän monitungettelevuutensa (polupragmosunē) takia pyrkiessään etsimään aina kansan kustannuksella enemmän itselleen. Niinpä he eivät pahastu tällaisten koomillistamisesta.

Pseudo-Ksenofon: Ateenan politeia

Kuten jo kerrottiin, komedia on vähäisempien (phauloterōn) jäljittelyä (mimēsis), mutta kyse ei ole heidän huonoutensa (kakian) koko skaalan kuvaamisesta, vaan siitä häpeällisen (aiskhrou) osasta, joka on naurettavaa (geloios).

Sillä naurettavaa (geloion) on jonkinlainen kömmähdys/virhe (hamartēma) ja hävettävä (aiskhos), joka ei tuota kipua eikä tuhoa ketään; aivan kuin naurettava naamio on häpeällisesti vääristynyt, mutta ei tuota kipua kenellekään.

Aristoteles: Runousoppi

Aristofaneen komediat ovat Ateenan Pompeji. Niihin on kirjattu ateenalaisten yksityisen ja julkisen elämän arkistot tasavallan loistavimmalta ajalta. Ja ainoastaan niistä meidän täytyy etsiä henkilökohtaista tietoa tuon päivän suurista ja mahtavista neroista, jota ei voida saada hautakirjoituksista, tragedioista, filosofiasta tai historiasta.

Benjamin Dann Walsh: Esipuhe Aristofaneksen komedioiden käännökseen.

Antiikin ajattelun klassikot V: Koominen ajattelu I: Aristofanes 

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 14.1-25.3.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Kaikista ikävistä traagisista uutisista ja onnettomuuksista huolimatta, emmekö elä samalla myös perin naurettavaa aikaa? Kevättalven Markun klassikkoluennoissa perehdytäänkin aikaamme sopivasti Ateenan vanhan komedian mestarin Aristofaneen ajatteluun ja sitä ilmentäviin komedioihin.

Kevät on muutenkin Aristofaneen juhla-aikaa Suomessa sillä 15.4 ilmestyy Teos kustantamolta Tua Korhosen ja Vesa Vahtikarin toimittama Aristofaneen kuuden aikaisemmin suomentamattoman komedian käännökset. (Kääntäjinä Tua Korhonen, Vesa Vahtikari, Liisa Kaski, Maarit Kaimio, Erkki Sironen ja Tommi Nuopponen).

Tarjolla siis naurettavaa ja naurattavaa ajattelua, sillä nauru, jota Aristoteles piti ominaisena vain ihmisille, on Aristoteleen mukaan myös komedian äiti. Tämä tulee esiin naurattavan ja naurettavan toiminnan jäljittelyyn perustuvaa komediaa käsittelevässä Runousopin toisessa kirjassaan.

Valitettavasti sen viimeinen säilynyt osa kuitenkin tuhoutui, kun sokea benediktiinimunkki Jorge Burgoslainen söi ja poltti sen vuonna 1327. Tai näin ainakin Umberto Eco kuvittelee koomisesti kaikkia lajityyppejä sekoittavassa omassa traagiskoomisessa dekkarissaan.

Jorge piti vaarallisena, että naurulle, tuolle moukan huville ja humalaisen vapaudelle avattaisiin ovet oppineiden maailmassa ja siitä tehtäisiin filosofian ja teologian kohde. Kirkkoisiä ei kristinusko ollut koskaan naurattanut ja Johannes Khrysostomos oli sitä mieltä, että vaikka Jeesus itki, tämä ei koskaan nauranut. Basileios Suuri taas julisti, että koska vapahtaja tuomitsi naurun, ei uskovaisen sovi koskaan nauraa.

Toki jo Platon piti nauruun purskahtamista itsehillinnän vastaisena ja alemman sielunosan hakeman mielihyvän voittona järjestä ja siten etenkin ideaalisen valtion vartijoille sopimattomana. Mutta vaikka tuskan ja mielihyvän sekoittava pahantahtoinen nauru edusti Platonille tietämättömyyden pahetta, ei tämä tuominnut naurua tai komediaa kokonaan kunhan se vain ei herättänyt vihan tunteita ja nauroi hillitysti paheelle hyveeseen johtaen.

Platonin hyvän ja pahan moraaliopissa hyville ei saa nauraa, mutta paha on varsinaisesti naurettavaa ja ansaitsee pilkan. Ja loppujen lopuksi Platonin dialogit moraalikomedioina jäljittelivät enemmän komedioita kuin tragedioita, joissa jo Aristofaneen komedioista tuttu koomisen ja naurettavan Sokrateen hillitysti naurava ironia teki kaikki tietäviksi itseään luulevat merkkihenkilöt naurunlaiseksi.

Ja silti juuri Aristofaneen vapautunut naurava elämä hyvänä elämänä oli aina varsinainen platonisen sokraattisen hyvän elämän ja sen askeesin suurin haastaja, jonka pilkkaan ajatushautomon Sokratesta filosofian oli vastattava.

Toisin kuin monoteistisissä pelastususkonnoissa, antiikin Kreikassa jumalille saattoi nauraa ja jumalatkin nauroivat. Nauru oli myös osa varhaisia uskonnollisia rituaaleja. Dionysos vapauttaja ei tuonut omissa rituaaleissaan mukanaan vaan tanssia ja päihtymystä vaan myös vapauttavan ja yhteisön yhdistävän naurun ja oli itkevän tragedian lisäksi vielä voimakkaammin nauravan komedian jumala.

Perikristillisestä ajattelustaan huolimatta pakanoiden estetiikkaa ihaillut Hegel vielä tunnisti tämän naurun vapauden ja erityisesti Aristofaneen suuruuden, jonka komediat olivat Hegelille kreikkalaisen taideuskonnon huipentuma. Aristofaneella ilmeni ”hengen absoluuttinen vapaus” ja ”subjektiivisen hilpeyden maailma”. Ja Hegel nautti Aristofaneen lukemisesta todeten, että jos ei ole tutustunut Aristofaneen, on vaikeaa tietää, kuinka hyväksi ihminen voi tuntea olonsa.

Tosin Hegelin historiallisessa dialektiikassa tämä vapaan subjektiivisuuden voitto kaikista sisällöistä merkitsi myös Kreikan turmion. ”Niinpä Aristofaneen kuvat vapautuneesta perustyytyväisyydestä ovat itse asiassa viimeisiä suuria tuotoksia, jotka syntyvät tämän henkevän, sivistyneen ja vitsikkään kreikkalaisen kansan runoudesta.”

Mutta emmekö elä taas uudestaan tuota vapautuneen subjektiivisuuden aikaa? Vaikkakin ilman henkevää sivistystä. Eikö kaikesta ole tullut koomista ja naurettavaa? Ja eikö maailmanpolitiikkaa hallitse samalla perin naurettavat hahmot? Olemmeko koko ajan suuren tragedian ja komedian sekoituksessa kun emme tiedä pitäisikö maailmallemme ja elämällemme itkeä vai nauraa? Vai olemmeko vain tippuneet platoniskristillisestä hyvän transsendenssista takaisin mahan, rinnan ja pään halut yhdistävään sekoitettuun tuskaiseen nautintoon.

Vapautuneen subjektiivisuuden aikana kaikki muu on naurettavaa paitsi vapautunut subjektiivisuus itse. Senkö takia olemme samalla yhä herkempiä loukkaantumaan aivan kuin ainoa naurun tuolla puolen oleva asia olisi vapautuneen subjektiivisuuden oma subjektiivinen itsetärkeys ja omanarvon tunne.

Emme taitaisi enää kestää kreikkalaisen komedian hävytöntä puhetta, aiskrologiaa, johon kuului häpäiseminen, pilkka ja loukkaaminen, niin yksilöiden, yhteisön kun itse jumalien. Siinä kukaan ei saata paeta naurua ja on vaikea erotella pahansuopaa ja hyvänsuopaa naurua, vaikka tämän erottelun varaan on sittemmin yritetty rakentaa erilaisia oikean ja hyväksytyn naurun etiikan ohjelmia.

Vai kertooko vähitellen voimistuva kaikesta loukkaantuva uusi moraali demokratian taantumisesta ja demokraattisen naurun mailleen menosta? Tyrannioissa ei naureta avoimesti vain ainoastaan salaa tyrannille piilosta.

Antiikin komedia taas oli ennen kaikkea demokraattinen julkinen instituutio ja komediakilpailut virallistettiin julkisena instituutiona Ateenassa varsinaisen demokraattisen kumouksen jälkeen.

Demokratiassa sai julkisesti nauraa kaikelle, paitsi demokratialle, kuten demokratian ja komedioiden kriitikot vuorostaan väittivät. Mutta tämä ei ihan pidä paikkaansa ainakaan Aristofaneen poliittisen komedian osalta, jossa demos eikä varsinkaan sen johtajat säästy naurulta ja häväistykseltä ja jossa kreikkalaisessa häpeäkulttuurissa hävyttömyys päästetään valloilleen.

Häpeämätöntä komediaa siis tiistaisin Työväenopistolla kello 18:45. 14.1 aloitetaan johdannolla antiikin komediaan ja Aristofaneen.

 

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista. 

Traaginen ajattelu: Bakkhantit

Traaginen ajattelu: Bakkhantit

Traaginen ajattelu: Euripideen Bakkhantit I

5.11 klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt syksyllä 2024 vuorossa traaginen ajattelu ja Euripides. Vapaa pääsy !

Olen tullut (hēkō), Jumalan poika,

Tänne Theeban maalle. Dionysos, 

jonka synnytti Kadmoksen tytär Semele ja

kätilöi salamoiva tuli.

Dionysos Euripideen Bakkhanteissa

”Tässä minä taas olen.

Ne, jotka uskovat, mitä juuri kerroin, että olen jumala, tulevat samaan mahtavan illan.

Te muut olette pulassa. Olette puolitoista tuntia seinää vasten.

Ne taas, jotka todella uskovat, voivat liittyä meihin ja siihen mitä teemme seuraavaksi. 

Kyseessä on juhla, koettelemus, ekstaasi.

Koettelemus on jotakin, jonka käyt läpi. Ekstaasi on mitä tapahtuu kun olet perillä.”

William Finley Dionysoksena esityksessä Dionysos in 69

Kyllä, pyrin presidentiksi. Mitä muita vaihtoehtoja sinulla muka on?

Muista minut ja kirjoita nimeni. William Finley.

W-I-L-L-I-A-M F-I-N-L-E-Y.

Ääni Finleylle vuonna 68 tuo Dionysoksen 69.

William Finley Dionysoksena esityksessä Dionysos in 69

Antiikin ajattelun klassikot IV: Traaginen ajattelu III. Euripides IX

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 3.9-12.11.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Tehkää Amerikasta hippi jälleen! Dionysos presidentiksi!

Unohtakaa Kamala (deinos) Harris ja Donald Torvi

Palatkaa vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin William Finley julisti Dionysoksena pyrkivänsä presidentiksi.

”Kyllä, pyrin presidentiksi. Mitä muita vaihtoehtoja sinulla muka on?

Muista minut ja kirjoita nimeni. William Finley. W-I-L-L-I-A-M F-I-N-L-E-Y.

Ääni Finleylle vuonna 68 tuo Dionysoksen 69.

Toki vanhat hyvät ajat eivät olleet vain vanhoja hyviä aikoja, Finleytä ei valittu presidentiksi, vaan valittiin Richard Nixon.

Richard Schechnerin ekstaasin politiikkaa edustanut Euripideen Bakkhanttien esitys New Yorkin Sohossa esityshallissa kesästä 1968 kesään 1969 oli kuitenkin käänteentekevä koko kokeelliselle ja avantgarde teatterille. Samalla se merkitsi Eudripideksen Bakkhanttien paluuta pitkästä pimennosta jälleen näyttämölle samalla paljastamaan tuon Bakkhantien palvoman jumalan, Dionysoksen.

Dionysos oli tullut Amerikkaan ja kun Dionysos in 69 näytelmän esitykset loppuivat 63 esityskerran jälkeen, alkoi heti Woodstock, rauhan ja rakkauden, dionyysinen festivaali.

Mutta kuka ja mikä on Dionysos? Tuo antiikin Kreikkalaisista jumalista kenties oudoin ja arvoituksellisin, viinin ja juhlien tuoja, kulttuurin asettaja ja kyseenalaistaja, juhlien, orgiastisen yhteisyyden, teatterin, päihtymyksen, ekstaasin, toiseuden jumalan. Rajat kyseenalaistava ja hierarkiat hajottava Vapauttaja (Eleutheros), jonka vallassa naiset jättävät kangaspuunsa, riisuvat jalkineensa ja suuntaavat kodeistaan villiin paljasjalkaiseen tanssilaukkaan vuorille.

Dionysos, on aina tulossa ja aina menossa, tuolla, täällä ja kaikkialla. Kauan luultiin tämän olleen Kreikassa vieras ja uusi jumala, kunnes selvisi tuon vierauden, toiseuden ja muutoksen jumalan olevankin yksi vanhimmista kreikkalaisista jumalista. Vanha Jumala, joka nuorentuu itse aikojen saatossa parrakkaasta miehestä kauniskasvoiseksi feminiiniksi teinipojaksi.

”Olen tullut (hēkō), Jumalan poika, Tänne Theeban maalle. Dionysos, jonka synnytti Kadmoksen tytär Semele ja kätilöi salamoiva tuli.”

Näin lausuu Dionysos Euripideksen Bakkhantien prologissa.

Dionysos, Jumalan poika, jonka väitetään myös edeltäneen kristittyjen palvomaa Jumalan poikaa ja joka myöhäisantiikissa sekoittuikin tähän. Jeesus ja Dionysos, kaksi aina tulossa olevaa hippiä, tosin vain toisella oli myös pukinsarvisia ja sorkkajalkaisia seuraajia.

Nietzschelle valinta kahden hipin välillä merkitsi perustavaa valintaa, Dionysos vai ristiinnaulittu? Dionysosta ei ristiinnaulittu, vaan revittiin kappaleiksi, mutta vain syntyäkseen kristuksen lailla uudelleen. Tullakseen taas läsnäolevaksi (parousia) reiveissä tanssiville nuorille.

”Tässä minä taas olen. Ne, jotka uskovat, mitä juuri kerroin, että olen jumala, tulevat samaan mahtavan illan. Te muut olette pulassa. Olette puolitoista tuntia seinää vasten. Ne taas, jotka todella uskovat, voivat liittyä meihin ja siihen mitä teemme seuraavaksi. Kyseessä on juhla, koettelemus, ekstaasi. Koettelemus on jotakin, jonka käyt läpi. Ekstaasi on mitä tapahtuu kun olet perillä.”

Näin aloitti William Finley 1968 Dionysoksen uuden tulemisen Euripideen Bakkhanttien esityksessä.

Tiistaina 5.11 Dionysos tulee Itäkeskuksen Stoaan. Siellä Markun klassikkoluennoilla puhutaan nimittäin Euripideksen Bakkhanteista.

Unohtakaa siis kaikki muu, vapautukaa arkipäivän rutiineista ja kirmatkaa kaikki naiset Stoaan.

Ja myös miehet sillä nykytutkimus on osoittanut, ettei sukupuoliroolit kyseenalaistavan Dionysoksen kultti ollut vain naisten vaan kaikkien sukupuolien, koko sukupuolten valtavan kirjon ekstaattinen kultti.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista. 

Traaginen ajattelu: Ifigeneia Auliissa

Traaginen ajattelu: Ifigeneia Auliissa

Traaginen ajattelu: Euripideen Ifigeneai  Auliissa 29.10 klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt syksyllä 2024 vuorossa traaginen ajattelu ja Euripides. Vapaa pääsy !

”Peruskokemus ”pyhästä” on uhrien tappaminen. Homo religiosus (uskonnollinen ihminen) toimii ja tulee tietoiseksi itsestään homo necansina (tappavana ihmisenä).  Tämä on ”toimintaa” par excellence, (ρέζειν /rhezein), operari, josta sana (saks. Opher) on lainattu.

Walter Burkert

Autuaita (makares) ovat ne, jolle jumalatar saapuu mitassa (metrias) ja jotka kohtuudella (sofrosyne) osallistuvat Afroditen sänkypuuhiin, tyynesti vastaavat hullun himon pistoihin.

Kuoro

Antiikin ajattelun klassikot IV: Traaginen ajattelu III. Euripides VIII

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 3.9-12.11.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Uhrata vaiko uhriutua, siinäpä kysymys.

Ennen kansa halusi uhria, nyt se haluaa lähinnä uhriutua, mutta ei uhrautua tai edes uhrata.

Ja kuitenkin olemme uhrauskulttuurin ja uhriuskonnon perillisiä ja jatkajia.

Tosin muutenkin tyhjissä kirkoissamme ei enää haise eläinten veri kuten pakanatemppelien alttareilla sillä olemmehan siististi erottaneet teurastamot uskonnosta ja sulkeneet veren pyhän hajun pois nenästämme teollisiin massalaitoksiin, jossa lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä, sitä ei käytetä enää jumalalliseen viestintään.

Emme siis tarvitse enää myöskään tuota viattomuuden komediaa (Unschuldkomödie), jonka Karl Meuli näki ominaiseksi kreikkalaisille teuraskesteille ja yritämme kiistää Walter Burkertin väitteen pyhän keskiössä olevasta väkivallasta ja tappamisesta.

Kristus on meille uhrien uhri, jonka jälkeen ei tarvita edes pakanoiden eläinuhreja ja kristitty uhraa itsensä päivittäin rakkauden tulessa väitti jo lihan kiusausten kanssa päivittäin paininut Pyhä Augustinus ja Girard olikin vakuuttanut kristuksen viattoman uhrin tiedostuksen väkivallan pysäyttävästä kierteestä.

Mutta onko väkivalta pysähtynyt ja onko uhri viaton vai pyhitetty ja millaisen silmittömän väkivallan juuri viaton uhri saa aikaan.

Ifigeneia viattoman uhrin arkkityyppi myöntää lopulta uhrauksensa välttämättömyyden isänmaallisena tekona. Ja niin päästään lopulta vuodattamaan barbaarien verta, tappamaan, tuhoamaan ja samaan isänmaalle kunniaa. Ja kukapa ei näinä uusmilitarismin ja nationalismin aikana pyhittäisi verenjanoisena isänmaallisia uhreja.  

Ifigeneaista, uhrauksesta, uhreista, mielenmuutoksista, perhesuhteista ja paljon muustakin puhutaan taas tiistaina 29.10 Itäkeskuksen Stoassa kun Markun klassikkoluennoilla on vuorossa Euripideksen Ifigeneia Auliissa.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista. 

Traaginen ajattelu: Turvananojat

Traaginen ajattelu: Turvananojat

Traaginen ajattelu: Euripideen Turvananojat  8.10 klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt syksyllä 2024 vuorossa traaginen ajattelu ja Euripides. Vapaa pääsy !

Täällä ei yksi mies johda (arkhō) vaan kyseessä on vapaa kaupunki (eleuthera polis).

Kansa (dēmos) on valtias (anassō), kukin vuosittain vuorollaan. Eikä rikkaille anneta eniten vaan myös köyhällä on yhtäläinen (ison) osansa.

Thesseus

Sillä siinä vaiheessa kun sodasta äänestetään, kukaan ei vielä mieti omaa kuolemaansa vaan uskoo onnettomuuden huuhtovan jonkun muun mennessään.

Jos kuolema olisi silmien edessä kansan antaessa äänensä, ei keihäshulluus (dorimanēs) ikinä tuhoaisi Kreikkaa.

Airut

Olisipa Aika (Khronos), päiviemme muinainen isä tehnyt minusta naimattoman  aina, ikuisesti ja vielä tähänkin saakka miksi, oi miksi olen lapsiini sidottu?

Perimmäisen kärsimyksen minä uskoin kärsiväni jäämällä häitä vaille mutta nyt menetettyäni rakkaimman lapsen näen kirkkaimman pahan.

Äitien kuoro

Antiikin ajattelun klassikot IV: Traaginen ajattelu III. Euripides VI

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 3.9-12.11.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Mitä oli ennen ihmisoikeuksia?

Turvananonta. Hikesia.

Uskonnollis-moraalis-poliittinen anomisrituaali, joka muodosti myös kvasioikeudellisen käytännön.

Vai pitäisikö kysyä mikä edelleen korvaa ihmisoikeudet, joita pitää käytännössä edelleen anoa vahvemmilta ja joissa toistuvat anontarituaalin momentit.

Edelleen on 1) lähestyttävä anonta paikkaa (ellei raja ole kiinni) tai anottavaa henkilöä, nykyään viranomaista. 2) On tehtävä erilaisia rituaalisia anontaeleitä, ei tosin enää heittäydyttävä polviin, siveltävä poskia tai partaa vaan suoritettava sarja rationaalisen byrokratian epärationaalisia rituaaleja. 3) On esitettävä asiansa mahdollisimman kaunopuheisesti ja vedottava kosmisiin kaikkia koskeviin velvoitteisiin. 4) Päätös on lopulta kuitenkin vain vahvemman säälin tunteista ja mielialasta kiinni.

Tosin asiaa vaikeuttaa nykyään se, ettei kylmällä byrokraattisella koneella, joka on anonnan kohde, ole säälin tunteita tai muitakaan tunteita.  Ja sen mieliala on aina henkilökohtaisen vastuun pakoilu yleisen ohjausnuoran nimissä, kun taas antiikin anonta liittyi aina henkilöön.

Antiikin anontaa ei myöskään tehty yksin rukouksessa poissaolevalle jumalalle kuten pelastususkonnoissa vaan kyse oli julkisesti tehdystä anonnasta läsnä olevalta vallalta.

Anonta, liittyi se sitten turvapaikan anontaan, avun anontaan tai armon anontaan muodosti kokonaisen tragiikan oman alalajityypin ja siihen törmää lähes kaikissa tragedioissa, joissa ylhäisetkin sielut, jotka eivät koskaan keneltäkään ano mitään, joutuvat lopulta konttaamaan polvillaan uuden vallan edessä.

Euripideen turvananojissa ei anota turvapaikkaa vaan lasten hautausta ja Ateenan imperialistinen demokratia esittää nyt itsensä myös sääliin ja myötätuntoon kykenevänä kansanvaltana, joka kuulee ulkomaalaisia anojia ja ottaa heidän asiansa ajaakseen.

Mutta ennen kaikkea se esittää itsensä vapaana poliksena, jossa ”kansa (dēmos) on valtias (anassō), kukin vuosittain vuorollaan Eikä rikkaille anneta eniten. Vaan myös köyhällä (penēs) on yhtäläinen (ison) osansa.”

Kenties juuri demokraattisen paatoksensa takia tämä tragedia jäi marginaaliin epädemokraattisina aikoina, kun taas nykyään kaikkien vannoessa demokratian nimiin, sen epäajanmukaisuus on kenties sen demoksen tuntemassa henkilökohtaisessa myötätunnossa onnettomia kohtaan, jota nykyiset kärsivistä tuhottavia vihollisia etsivät populistit eivät enää tunne.

Epäajanmukaisen nykyisessä uudessa militarismissa siitä tekee myös sen kritiikki tuhoa tuovaa ”keihäshulluutta” kohtaan ja tuossakin epäajanmukaisuudessaan se osoittautuu samalla ajankohtaiseksi kriittiseksi klassikoksi.

Annonnasta, demokratiasta, vanhemmista ja lapsista ja monesta muusta puhutaan taas tiistaina 8.10 Itäkeskuksen Stoassa kun Markun klassikkoluennoilla on vuorossa Euripideksen Turvananojat.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista. 

Traaginen ajattelu: Hekabe

Traaginen ajattelu: Hekabe

Traaginen ajattelu: Euripideen Hekabe  1.10 klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt syksyllä 2024 vuorossa traaginen ajattelu ja Euripides. Vapaa pääsy !

Vallassa olevien ei pitäisi vaatia valtaa asioihin, joihin ei ole valtaa, eikä heidän pitäisi onnekkaina luulla, että asiat sujuvat aina hyvin.

Minullakin sitä oli kerran, mutta nyt ei enää ole.

Yksi ainoa päivä vei minulta kaiken onnen.

Hekabe

Antiikin ajattelun klassikot IV: Traaginen ajattelu III. Euripides V

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 3.9-12.11.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Äänestyspäätös on tehty ja vahvalla demokraattisella enemmistöllä kansa on päättänyt uhrata nuoren tytön tulevaisuuden suurelle isänmaalliselle sankarille.

Demokratia on puhunut. Pulinat pois.

Mutta tytön äiti ei voi olla pulisematta, valittamatta, panematta vastaan, vaan aloittaa suuren väittelyn (agōn megas) ja vetoaa varhaisiin ”ihmisoikeuksiin”

” Teillä on verenvuodatusta koskeva laki (nomos), joka on sama (isos) vapaille ja orjille.”

Populistisilla puheilla suosiota ja mainetta niittäviä ei kuitenkaan ihmisoikeudet kiinnosta vaan he haluavat kunnioittaa kansan sankarin haamun vaatimusta saada neitseen puhdasta verta haudalle juodakseen.

Demokraattista päätöstä ei voi perua, lapset on uhrattava ja päätöksen vuodattama veri sovitettava tekopyhillä rituaaleilla.  

Antiikin tragedia heittää kuitenkin politiikan veren näyttämölle ja tahrii kansanteatterin symbolisen näyttämön perustavan väkivallan kysymyksellä.

Hirveyksien estetiikallaan se kysyy etiikan ja oikeuden perustuksia. Se antaa äänen, valituksen äänen niille, joiden sana on suljettu kansankokouksen ja eduskunnan ulkopuolelle.  

Hekabessa tämä naisorjien ääni ja valitus ryhtyy hirmuiseen koston toimeen. Kurjuuden kuningatar saa kostonsa ja omia taloudellisia etujaan ajanut vieraanvaraisuuden velvollisuuden rikkoja saa kaamean rangaistuksensa:

”Oivoi minua! Olen joutunut naisen ja orjan voittamaksi ja saan kärsiä alempiarvoisen langettaman oikeuden/rangaistuksen (dikē).”

Toki riemukaskaan kosto ei lopeta Hekaben omaa kärsimystä, tuota kuolevaisen elämän välttämättömyyden väistämättömyyttä, mikä innosti niin kovasti uskonpuhdistajia, että Melanchthon ohjasi itse Wittenbergissä monta esitystä Hekabesta.

Mutta miksi Hekaben tähden on itkettävä? Kysehän on vain näytelmästä, kuvitteellisesta kurjuuden kuningattaresta, kysyy vuorostaan kuvitteellinen näytelmä henkilö Hamlet suunnitellessaan myös haamun vaatimaa kostoa.

Ja kaikki verenhimoiset kirjallisuustieteilijät ovat sittemmin päivitelleet Hamletin suurta päättämättömyyttä tappotyöhön ryhtymisessä.  

Immanuel Kant taas näki Hekabessa vallasta syöstyn, kurjan ja halveksitun, metafysiikan kuningattaren, oman nuoruuden rakkautensa, jolle Kant halusi antaa vielä rajoitetun vallan. Vallan, joka ei ylitä omia rajojaan, oli se sitten demokraattinen tai ei.

Tai kuten Hekabe opettaa yli kahden tuhannen vuoden takaa:

Vallassa olevien ei pitäisi vaatia valtaa asioihin, joihin ei ole valtaa, eikä heidän pitäisi onnekkaina (eutukhountas) luulla, että asiat sujuvat aina hyvin. Minullakin sitä oli kerran, mutta nyt ei enää ole.

Yksi ainoa päivä vei minulta kaiken onnen.

Yhtenä ainoana päivänä, tiistaina 1.10, kello 18:45 on mahdollisuus kuulla Itäkeskuksen Stoassa Hekaben valitusta, kun Markun klassikkoluennoilla on vuorossa Euripideksen Hekabe.

 

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista. 

Traaginen ajattelu: Medeia

Traaginen ajattelu: Medeia

Traaginen ajattelu: Euripideen Medeia  & 24.9. klo 18:45

Tiistaisin 18:45 Stoassa jatkuvat taas Markun klassikkoluennot. Nyt syksyllä 2024 vuorossa traaginen ajattelu ja Euripides. Vapaa pääsy !

Tajuan mihin pahaan (kaka) käyn, mutta harkintaani (bouleumata) voimakkaampi on raivoni/kiihkeyteni (thymos), joka on syynä kuolevaisten suurimpaan pahaan

Medeia

Hirveä (deinos) on kiihko ja vaikea parantaa,

Kun ne jotka rakastivat, joutuvat riitaan (eris).

Korinttilaisten naisten kuoro

Antiikin ajattelun klassikot IV: Traaginen ajattelu III. Euripides III ja IV

Helsingin työväenopiston luentosarja tiistaisin 3.9-12.11.2023, klo 18:45-20:15. Suuri luentosali. Kulttuurikeskus Stoa. Itäkeskus. Turunlinnantie 1, 00900 Helsinki

VTT Markku Koivusalo

Oikeutta ei ole toisten katseissa, ainakaan jos olet maahanmuuttaja nainen, jonka mies on vielä jättänyt nuoremman ja paremman aseman tuovan uuden vaimon takia.

Oikeutta ei siis löydä kuolevaisten katseista Medeia, tuo yrttien tietäjä, kiivas toimija, sopeutumaan pyrkivä maahanmuuttaja, patriarkaalisen kulttuurin kriitikko, rakastava kaikkein julmin äiti, loukattu nainen ja kauhistuttava kostaja, joka päättää toteuttaa oman käden oikeutensa tuhoamalla rakkaimmasta läpimädäksi paskaksi (pagkakos) muuttuneen miehensä entiset ja uudet kodit täydellisesti.

Perheen hylkääminen nuoremman naisen ja paremman aseman takia on tietysti klassinen ja toistuva tarina, jolla on edelleenkin tapana nostaa kiihkeitä vihan ja koston tuntemuksia ja synnyttää riehuvia ex-vaimoja ja näiden odottamattomiakin tekoja. Ja vaikka yleisempää edelleen on ahdingossa olevien isien tekemät perhesurmat, on omat lapsensa surmaava äiti ollut kauhistuttavin hahmo, jonka kliinisessä diagnoosissa on puhuttu tuhoavan äidin Medeia kompleksista.

Euripideksen traaginen Medeia on kuitenkin kompleksisempi kuin kompleksien diagnoosit ja juuri Euripides nosti tämän Iasonin myyttisten sankariseikkailujen taustahahmon, sankaria avustavan nuoren neidon, oman oikeutensa ja näkemyksensä artikuloivaksi kiihkon (thumoksen) voimanaiseksi, traagisen monimieliseksi vastakkaisten voimien heittelemäksi sankarittareksi, petetyksi kärsijäksi ja kauhistuttavaksi kostajaksi, joka tuhoaa naisen pettäneen nilviäissankarin julmalla riemuvoitollaan ratsastaen lohikäärmevaunuillaan auringonlaskuun.

Maaginen Medeia on sittemmin kiehtonut ja kauhistuttanut synnyttäen aina uusia tulkintoja. Stoalaiselle Senecalle Medeiasta tulee todiste intohimojen tuomasta turmiosta, kun taas keskiajan fin amor löytää Medeiasta jopa rakkauden lunastajan. Barokissa Medeia raskas mieli levittää noituuden ahdistusta ja valistus, joka ei usko enää noituuteen löytää ”väliaikaisesta vimmasta” ja hulluudesta selityksen jätetyn vaimon luonnon vastaiseen kauhutekoon.

Moderni kääntää selityksen vieraan itsestään vieraannuttavaan yhteiskuntaan ja sen aiheuttamaan väkivaltaan. Medeai on misogynian ja rasismin ja sitten kolonialismin kärsivä uhri ja lopulta voittoisa oman identiteettinsä uudelleen löytävä antikolonialisti. Medeia muuttuu aasialaisesta afrikkalaiseksi, irlantilaiseksi, palestiinalaiseksi, kunnes kaikki käännetään taas ympäri eli kuten Euripideksen Medeian ensimmäinen stasimon alkaa: ”Ylös uomissaan virtaavat pyhien virtojen vedet, Ja oikeus (dike), ja kaikki mikä on, ylösalaisin kääntyy.”

Mutta feministiseksi sankarittareksi nostettu Medeia on myös kärsivien poikien pelottava ja kiehtova äiti, Pasolinin rakkauslaulu Maria Callakselle, Lars von Trier lapsensa omille haluilleen uhraava äiti, sillä Medeia puhuttelee kaikkia omalla tavallaan, ei vain niitä eropariskuntia, joissa ex-mies on pahin paskaläjä ja ex-vaimo riehuu vailla minkäänlaista kohtuutta.

Tiistaina 17 ja 24.9 kelo 18:45 Markun klassikkoluennoilla puhutaan Euripideen Medeiasta ja perhesuhteista ja vähän kaikesta muustakin asiaan liittyvästä.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista.