Tuomitsemisen himo ja koomiset lautamiehet

Lautamiehet, nuo demokraattisen oikeuden viimeiset jäänteet, ovat viime aikoina olleet taas ammattituomareiden ja toimittajien pilkan ja naurun kohteena. Onhan se nyt kumma, että tavikset voivat olla päättämässä tuomioista ja lähes ”kuka tahansa” voi päästä lautamiehenä jakamaan oikeutta tuomioistuimeen. Oli se paremmin kuin linnanherrat ja aateliset jakoivat rahvaalle tuomioita ja nykyään niin saisi tehdä yksin ammattituomareiden golfaava luokka.

Tosiasiassa kuka tahansa ei tietenkään edelleenkään pääse jakamaan oikeutta vaan myös lautamiehet valitaan kunnallisvaltuuston poliittisten suhteiden mukaan, mikä aiheuttaa ammattituomareissa ja toimittajissa lisää närästystä, koska tämä eri poliittisten ryhmien edustus tulkitaan poliittiseksi valinnaksi, toisin kuin tuomareiden tai toimittajien poliittisuus, joka yleensä heijastaa yhtä tai korkeintaan kahta poliittista kantaa.

Nykydemokratiassa toki edelleen aivan kuka tahansa voi päästä, vaikka maailman johtavan demokratian päämieheksi ja tämä voi omilla toimillaan pitää koko tuomioistuinlaistosta pilkkanaan, mutta itse tuomioistuinlaitokseen ei saisi demokratiaa soveltaa vaan sen pitäisi olla puhtaasti asiantuntijaorganisaatio.

Kuka tahansa haluaa (ho boulemenos) oli tietenkin antiikin Ateenan demokratian keskeinen periaate, oli sitten kysymys kansankokouksesta tai kansantuomioistuimesta ja kummassakin tosiaan yhdenvertaiset kansalaiset jakoivat toisilleen tuomioita ja toimivat jopa toistensa syyttäjänä. Nykyään tämä täysin demokraattinen oikeus tapahtuu ainoastaan sosiaalisen median tuomioistuimissa, vihaisissa someampiaisparvissa, jossa todellakin kuka tahansa voi keksiä syytellä ja piikitellä ketä tahansa ja myös jakaa tuomioita. Nämä someparvien erityisesti vähemmistöihin, ulkomaalaisiin ja naisiin kohdistuvat verenhimoiset tuomiot kertovat myös miksi ei kuitenkaan kannata palata ihan täysin demokraattiseen oikeuteen, vaikka se voisikin olla kansan Keskisarjan edustajiksi ryhtyneille kovastikin mieleen.  

Aivan kuka tahansa ei tietenkään antiikissakaan ”kansantuomariksi” päässyt vaan ainoastaan täysivaltaiset kunnialliseksi koetut mieskansalaiset ja näidenkin oli osallistuttava lopulta arvontaan, jossa kansalaistuomarit jaettiin eri tuomioistuimiin tähän erityisesti kehitetyn teknisen laitteen, klērōtērion, toimesta. Kaikki eivät myöskään halunneet tuomareiksi, jos näillä oli muutakin parempaa tekemistä kuin jaella tuomioita kanssakansalaisilleen.

Aristofaneen komediassa Ampiaiset vanha mies Filokleon, kleonisti, populistijohtaja Kleonin kannattaja, aikansa trumpisti, ei kuitenkaan vain halua kansantuomariksi, vaan himoaa tuomitsemista päivin ja öin. Tosin sanoen mies sairastaa epätavallista sairautta tai nykyterminologialla hänellä on erityinen addiktio.  Kyse ei ole edelleen tunnetuista peliriippuvaisuudesta eli noppien rakastamisesta (filokubos) tai päihdeongelmasta, juomisen rakastamisesta (filopotēs), eikä myöskään nykyiselle läheisrippuvaisuudelle vastakkaisesta antiikin tuntemasta vierasriippuvaisuudesta (filopotēs), joka saa addiktin järjestämään jatkuvasti vieraille juhlia ja antiikin alatyylisen komedian mukaan samalla tarjoamaan takalistoon kaikille.  

Ei suinkaan, kyse vanhuksen sairaudessa on käräjäriippuvuudesta, käräjöinnin rakastamisesta (filēliastēs), mikä on toki edelleenkin tunnettu taudinkuvan, mutta ei löydä enää omaa paikkaansa kansan tuomioistuimesta vaan ennemmin yksityisissä oikeusriidoissa ja tietenkin sosiaalisen median vuorokauden ympäri istuvissa oikeusistunnoissa. Tässä antiikin demokratian kansantaudissa, joka Racinen (Les Plaideurs komedia 1669) aikaan oli enää vain ammattituomareiden ammattisairaus, vanha mies himoaa tuomitsemista eikä tähän tautiin ole purreet erilaiset antiikin uskonnolliset psykoterapian muodot, joihin tämän poika on yrittänyt isäukkoaan laittaa addiktiosta eroon pääsemiseksi.

Mutta miten tälle tuomisen himolle lopulta komediassa käy? Paraneeko isä vai ei?  Onko toisten tuomitsemisen himoon mitään parannuskeinoa vai onko se tauti, jonka kanssa ihmiskunnan on edelleen elettävä.  

Tuomitsemisen himosta ja monesta muusta asiasta puhutaan taas Markun klassikkoluennoilla Itäkeskuksessa kulttuuritalo Stoassa kun Markun Aristofanes luennot jatkuvat ja vuorossa on Aristofaneen kahdeksas komedia Ampiaiset.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä ja syksyllä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta ja Aristofaneen komedioista.