Äänestyspäätös on tehty ja vahvalla demokraattisella enemmistöllä kansa on päättänyt uhrata nuoren tytön tulevaisuuden suurelle isänmaalliselle sankarille.

Demokratia on puhunut. Pulinat pois.

Mutta tytön äiti ei voi olla pulisematta, valittamatta, panematta vastaan, vaan aloittaa suuren väittelyn (agōn megas) ja vetoaa varhaisiin ”ihmisoikeuksiin”

” Teillä on verenvuodatusta koskeva laki (nomos), joka on sama (isos) vapaille ja orjille.”

Populistisilla puheilla suosiota ja mainetta niittäviä ei kuitenkaan ihmisoikeudet kiinnosta vaan he haluavat kunnioittaa kansan sankarin haamun vaatimusta saada neitseen puhdasta verta haudalle juodakseen.

Demokraattista päätöstä ei voi perua, lapset on uhrattava ja päätöksen vuodattama veri sovitettava tekopyhillä rituaaleilla.  

Antiikin tragedia heittää kuitenkin politiikan veren näyttämölle ja tahrii kansanteatterin symbolisen näyttämön perustavan väkivallan kysymyksellä.

Hirveyksien estetiikallaan se kysyy etiikan ja oikeuden perustuksia. Se antaa äänen, valituksen äänen niille, joiden sana on suljettu kansankokouksen ja eduskunnan ulkopuolelle.  

Hekabessa tämä naisorjien ääni ja valitus ryhtyy hirmuiseen koston toimeen. Kurjuuden kuningatar saa kostonsa ja omia taloudellisia etujaan ajanut vieraanvaraisuuden velvollisuuden rikkoja saa kaamean rangaistuksensa:

”Oivoi minua! Olen joutunut naisen ja orjan voittamaksi ja saan kärsiä alempiarvoisen langettaman oikeuden/rangaistuksen (dikē).”

Toki riemukaskaan kosto ei lopeta Hekaben omaa kärsimystä, tuota kuolevaisen elämän välttämättömyyden väistämättömyyttä, mikä innosti niin kovasti uskonpuhdistajia, että Melanchthon ohjasi itse Wittenbergissä monta esitystä Hekabesta.

Mutta miksi Hekaben tähden on itkettävä? Kysehän on vain näytelmästä, kuvitteellisesta kurjuuden kuningattaresta, kysyy vuorostaan kuvitteellinen näytelmä henkilö Hamlet suunnitellessaan myös haamun vaatimaa kostoa.

Ja kaikki verenhimoiset kirjallisuustieteilijät ovat sittemmin päivitelleet Hamletin suurta päättämättömyyttä tappotyöhön ryhtymisessä.  

Immanuel Kant taas näki Hekabessa vallasta syöstyn, kurjan ja halveksitun, metafysiikan kuningattaren, oman nuoruuden rakkautensa, jolle Kant halusi antaa vielä rajoitetun vallan. Vallan, joka ei ylitä omia rajojaan, oli se sitten demokraattinen tai ei.

Tai kuten Hekabe opettaa yli kahden tuhannen vuoden takaa:

Vallassa olevien ei pitäisi vaatia valtaa asioihin, joihin ei ole valtaa, eikä heidän pitäisi onnekkaina (eutukhountas) luulla, että asiat sujuvat aina hyvin. Minullakin sitä oli kerran, mutta nyt ei enää ole.

Yksi ainoa päivä vei minulta kaiken onnen.

Yhtenä ainoana päivänä, tiistaina 1.10, kello 18:45 on mahdollisuus kuulla Itäkeskuksen Stoassa Hekaben valitusta, kun Markun klassikkoluennoilla on vuorossa Euripideksen Hekabe.

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles ja syksyllä 2024 traaginen ajattelu ja Euripides. Keväällä 2025 puhutaan koomisesta ajattelusta Aristofaneen komedioista.