Antigone suomalaisuudessa

”Kukaan ei pysty paremmin kasvattamaan omaa aikaansa ja kansakuntaansa kuin runoilija” kirjoittaa kansallisfilosofimme Johan Snellman vuonna 1844 julkaisemassaan kirjallisuuskritiikissä, joka koski kansallisfilosofin vuorostaan juuri tuoksi kasvattavaksi kansallisrunoilijaksi määrittämän Johan Ludvig Runebergin runoutta.

Mutta kansallisfilosofi ei ollut täysin tyytyväinen kansallisrunoilijan kansan kasvatustyöhön ja niinpä näiden kansan kasvattajien, filosofin ja runoilijan, kesken syntyy kansalliskirjallinen kiista ja konflikti, jossa päädytään myös riitelemään erityisesti Antiikin traagista konfliktia edustavan Antigonen tulkinnasta.

Näin Dionysos festivaaleilla 442 ennen ajanlaskumme alkua ensiesityksen saanut Sofokleen Antigone löysi tiensä myös suomalaisuuden varsinaiseen ytimeen perustamaan sitä minkälaisiin siveellisiin voimiin tämä vasta muodostumassa oleva kansa pitäisi sen kansallisfilosofin ja kansallisrunoilijan mukaan kasvattaa.

Kansallisfilosofille kansallisrunoilijalle ja runoilijalle ylipäänsä merkittävä on juuri suhde kansaan ja Runebergille tämä oli Snellmanin mukaan erityisen haastavaa sillä tämä runoilija ”ei kuulu kansaan ja niin ollen puolustaa kansalle vierasta sivistystä”, mutta lunastaa kuitenkin paikkansa suomalaisten kansallisrunoilijana, suuresta rakkaudestaan kansaan. Ja Snellmanille henkisesti velttoa Suomen kansaa pitääkin sivistää, että se voisi vihdoin ottaa paikkansa sivistyneenä kansana kansakuntien joukossa.

Runebergin romanttinen eepos Kuningas Fjalar ei kuitenkaan täyttänyt filosofin toiveita kansallisrunoilijan kasvatustyöstä sillä rakentaen antiikin tragedian elementeistä romanttisen eepoksen, josta kuitenkin puuttui suomalaiskansallisesti romantiikan polttavat tunteet, se ei onnistunut kummassakaan, eikä varsinkaan tragedian ja romanssin hegeliläisessä täydentävässä kumoamisessa tapahtuvassa tulevaisuuden draamassa.

Kansallisrunoilija taas närkästyi kansallisfilosofin pyrkimyksestä tulkita tämän tuotantoa Hegeliläisin silmälasein ja halusi samalla kiistää myös itse Snellmanin opettajan Hegelin kuuluisan Antigone tulkinnan tragediasta siveellisyyden kahden muodon, perheen ja valtion, yhtäläisenä konfliktina.

Runebergille Hegelin tulkinnan mukaan Kreonin olisi pitänyt voittaa oma kiistansa Antigonen kanssa, mutta Sofokleshan oli juuri laittanut Kreonin kärsimään lopussa. Antigonen ytimessä ei ollut perheen ja valtion konflikti vaan jumalallisen lain ja maallisen hallitsijan konflikti.

Snellman taas näki Runebergin ymmärtäneen tragedian ja varsinkin Hegelin tulkinnan siitä täysin väärin sillä valtion valta ei suinkaan voi alistaa perheen rakkautta vaan näiden on täydennettävä toisiaan aivan kuten ”miehen ehdoton velvollisuus on yhtä lailla hoitaa ja suojella puolisoa ja lapsia, taloa ja kotia, kuin puolustaa porvarillista lakia ja oikeutta, hallitusta ja isänmaata.” Perhe ja valtio voivat toki joutua törmäyskurssille, mutta silloin kuin syynä on vain perheen jäsenen tai valtion hallitsijan egoistisista intresseistä, ei tästä synny kaunista tragediaa, ei sitä ylevää esitystä, johon johtaa juuri yhtä lailla oikeutettujen ja silti konfliktiin joutuvien siveellisten voimien törmäyksestä. Ja varsinainen traagisuus syntyy kun ”yksilö näyttää sortuvan yleisen edessä samojen intohimojen vuoksi, joiden kautta hän palvelee yleistä.”

Valtiomies ja valtion mies Snellman syyttikin runoilija Runebergia pyrkimyksestä esittää pelkkä ”tyhjä ja sisällyksetön uhma” traagisena ja sivuuttaa henkilöiden päämäärät ja objektiivinen todellisuus. Antigonen tragedian suuruus oli siinä, että sekä Antigone ja Kreon toimivat oikeutetun asian puolesta, perherakkauden ja valtion edun puolesta.

Herrat Hegel ja Snellman olivat siis tunteneet myötätuntoa myös Kreonia kohtaan, mutta vain vuotta ennen Snellmannin ja Runebergin kiistaa oli tanskalainen kynäniekka Kierkegaard julkaissut nimimerkillä Victor Eremita teoksen Joko Tai Elämän fragmentti, jossa samastui lähes täysin Antigoneen ja halusi tehdä tästä oma modernin versionsa, antaen tälle murheen tyttärelle oman ajatuksensa ja kivun kapalot. Kierkegaardille tämän oma aika erosi nimittäin antiikin ajasta suuremman epätoivon ja ahdistuksen osalta ja jos antiikissa suru oli ollut suurempaa, oli modernissa kristillisessä syyllisyyden maailmassa taas kipu suurempaa.

1800 luvuilta lähtien kaikkialla Euroopassa puhuttiinkin juuri Antigonesta, tästä Hegelin mukaan ”kaikkien aikojen ”erinomaisimmasta ja tyydyttävimmästä taideteoksesta.” Lopulta se  sai myös suomalaisen ensi-iltansa 1901 Helsingin Arkadia teatterissa. Nyt keskellä sortovuosia, edes Snellmanilaista ymmärrystä ei riittänyt enää hallitsija Kreonille vaan Antigonesta oli tullut ei vain perheen vaan itse kansan vastarinnan symboli.

Niinpä Kasvio kirjoitti Valvoja arvostelussaan teatterin tehneen ”vallan oikein ottamalla ohjelmistoonsa tämän helleniläiskultuurin ja -runouden ihanan tuotteen, jonka yleisinhimillisillä aatteilla on kauaskantavuus vuosituhansien läpi. Antigone on näet kreikkalaisista näytelmistä yleensä ja tekijänsä tuotteista erittäin se, jossa meidän käsitystämme loukkaava kohtalon sokea valta vähimmin tuntuu, sillä Antigone uhrautuu ylevän aatteen hyväksi, ja Kreon loukattuaan itsevaltaisella käskyllään ja Antigonen surmalla jumalten sekä ihmisten lakia saa omasta syystään ansaitun rangaistuksen.”

Ja mikäpä vielä parempaa, Antigonea esittänyt Rva Rautio [Katri Rautio] teki ”sen ihan kreikkalaisen ihanasti […] Tyynesti suloiset, tasasuhteisesti mitatut liikkeet ja plastilliset näytelmän luonteen waatimat asennot, äänen sointi, jossa kuulemme ylewän ja lujan mielen, jaloimman sisarlemmen ja sywän rakkauden wärin, muodostawat mitä ehjimmän ja liikuttawimman luoman.”

Viimeksi Antigonea taas esitettiin Tampereen työväenteatterissa 2019 ja enää sitä ei liitetty kansan poliittisiin ja siveellisiin kohtaloihin edes työväen teatterissa vaan sen mainostettiin kertovan siitä ”miten sietämätöntä on vain edustaa, kun sydän on murtunut. Se kertoo paineesta elää arvojensa mukaan. Se kertoo rakkaudesta, rakkaudesta.”

Jokainen aikakausi näyttääkin luovan oman Antigonensa, mutta mitä kaikkea Antigone voikaan kertoa rakkaudesta, oikeudesta, vallasta, hallinnasta, politiikasta, siitä lisää taas Markun klassikkoluennoilla Stoan isossa luentosalissa tiistaina 26.9 kello 18:45.

Tänä syksynä tiistai-iltaisin käydään siis läpi Sofokleen tragediat: Oidipus, Antigone, Oidipus Kolonuksessa, Traakhiin neidot, Filoktetes, Aias ja Elektra.

Tervetuloa! Vapaa pääsy!

 Ajattelun klassikot ovat kulttuurin perustekstejä, jotka ovat syntyneet tietyssä historiallisessa ympäristössä, mutta puhutelleet ihmisiä kautta aikakausien ja saaneet aina uusi ajankohtaisia merkityksiä ja tulkintoja eri aikoina eläen omaa epälineaarista, kerrostunutta ja hyppäyksellistä kulttuurihistoriallista elämäänsä.

Työväenluentokurssilla tutustutaan länsimaisen ajattelun klassikkoteksteihin Markku Koivusalon kanssa. Syksyllä 2022 aloitetaan antiikin Kreikan ajattelun klassikoista ja eeppisestä ajattelusta. Kevättalvella 2023 vuorossa traaginen ajattelu ja Aiskhylos. Syksyllä 2023 traaginen ajattelu ja Sofokles.