Perheväkivallan tragedia 7.2. klo 18:45

”Iskin häntä kahdesti ja kahdesti hän päästi tuskanhuudon jäsenet valahtaen ja maahan retkahti.” Klytaimnestra

Nykyäänkin perheväkivaltaa kokee enimmäkseen naiset, miehiä hakataan ulkona, naisia sisällä, on edelleen vallassa oleva antiikkinen väkivallan sukupuolijako. Väkivallan suhteen miehen osana on edelleen julkinen hyökkäys, naisen taas yksityinen kodin nyrkki. Naisia myös hakkaa useimmiten näiden kumppanit tai ex-kumppanit ja Suomessakin noin 20 naista kuolee vuosittain nykyisen tai entisen kumppanin surmaamana. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö myös miehet kohtaisi väkivaltaa kotona tai etteivätkö myös naiset hakkaisi tai surmaisi miehiä, mutta tämä on vain paljon harvinaisempaa.

Näin oli myös kulttuurimme alussa, jossa valtaa muutenkin pitivät juuri väkivallan miehet ja naisten kotona kokema väkivalta oli niin arkista ettei se herättänyt suuria tunteita, sen sijaan miehen ja vielä julkisen väkivallan valtiaan, sotapäällikön, tappaminen kotona naisen toimesta, oli oiva aihe suurelle tragedialle.

Myyttien miehen tappaja Klytaimnestra onkin homeerista ajoista alkaen saanut esittää pahan naisen perikuvaa ja vastakuvaa Penealopelle, uskolliselle vaimolle tai kuten Homeros laulaa tästä koko naissuvun maineen häpäisseestä nartusta:

”Ei ole hirmumpaa (ainoteron), ei nartumpaa (kunteros) toki, kuin on nainen, konsa hän noin kataluuksiin kääntävi mielen; […] vaan tuo verraton ilkeyteen verityöll’ ikiherjan saattoi itselleen, — se on häpeänä (aiskhos) vastahisenkin naissuvun hempeän, myös jalojenkin, niitä jos lienee.”

Tragediassa traagiset toimijat ovat kuitenkin aina monimielisempiä ja vähemmän yksinkertaisia hahmoja kuin epiikassa tai moderneissa somekeskusteluissa.

Niinpä Aiskhyloksen Klytaimnestrakaan ei ole yksinkertainen paha narttu, vaan tällä mieleltään valppaalla ovelalla ja sana- ja toimintavalmiilla valtiattarella on omat, jopa oikeutetuksi katsomansa syyt kostaa miehelleen, oman tyttärensä teurastajalle, kaupunkien väkivaltaiselle valloittajalle, joka on pistänyt oman vallanhimonsa ja menestyksensä kotinsa loiston, oman tyttärensä, elämän edelle.

Antiikin orastavassa demokratiassa esitetty Oresteia ei korostakaan enää Klytaimnestran henkilökohtaista pahuutta vaan itse aristokraattisen perheen sukukirousta, valtiaiden synkkää perintöä, täynnä valtataistelua ja ennen kaikkea röyhkeää hybristä, kaikkien rajojen ylitystä, sukuruntsaa, veljesvihaa, perheriitaa ja kostoa aina kannibalismiin asti.

Tässä suhteessa nykyisen globaalisti keltaisessa lehdistössä seuratun Brittien kuningasperheen perhetraumatkin ja skitsot tuntuvat jo paljon laimeammilta ja elämä kovin turvatulta. Se että Harryllä oli huonompi puoli Williamin kanssa yhteisestä makuuhuoneesta tai Megan on tuntenut itsensä perheen ulkopuoliseksi uhaksi, on suhteellisen pientä siihen verrattuna siihen, kun Atreuksen talossa syötetään veljelle tämän omia lapsia, uhrataan tyttäret alttarilla, myydään pojat orjiksi, tapetaan aviomiehiä ja äitejä ja tehdään talo vieraanvaraiseksi kostottarille, noille verikoston oikeuden tuojille.

Mutta antiikissa Zeuksen salama saattoikin osua milloin tahansa juuri ylhäisiin, rikkaisiin ja etuoikeutettuihin, joiden vallan ylimielisyys ja röyhkeys, hybris, näytti siittävän vain yhä uutta ylimielisyyttä, kun taas Oresteian kuoron sanoin:

”Oikeuden jumalatar (Dika) valaisee nokisen savupirtin ja oikeamielisen elämän. Pois kullatuista asumistoista, joissa kädet ovat likaiset hän kääntää katseensa ja tulee pyhän (hosia) luo. Valtaa ei palvo hän rikkauksien, ei väärää, kohtuuden ylittävää valtaa, vaan kaiken ohjaa oikeaan.”

Tänään tiistaina 14.2 klo 18:45 jatkuvat Markku ja klassikot luennot Stoassa traagisesta ajattelusta ja Aiskhyloksen Oresteiasta.

Vapaa pääsy